Kuukausi: toukokuu 2017

Säätöä ja valtavaa loman odotusta

~ Anu ~ Kommentoi

Meillä alkaa lasten kanssa loma lauantaina. Tämän opettajarouvan ja hänen lastensa kesäkuut ovat olleet tähän saakka siitä hilpeät, että yleensä siinä vaiheessa kukaan lasten kavereista ei ole ollut vielä lomalla, eikä opettajan puolisokaan tietenkään, joten olemme yrittäneet vimmatusti keksiä kolmistaan tekemistä päivisin. Viime vuonna vielä sinisilmäisesti odotin loman alultamme rauhallisia aamuja, verkkaisia aamupaloja, kuumaa kahvia, omalla pihalla kellettelyä sekä mahdollisuuksia ojentautua suoraksi ja lukea kirjaa, mutta tänä vuonna tiedän jo paremmin.

Tämä kesäkuu se tuo tullessaan vielä sellaisen jännittävän lisäosan lomapäiviemme ratoksi, että tässä samallahan pitäisi pakata talollinen tavaraa jonnekin pois. Osa huonekaluista on jo myyty, osa odottaa myyntiä, loput hakenee Fida ja muutamat päiväkirjat (joita en tule koskaan lukemaan) ja valokuva-albumit (joita katselen joskus nostalgiaryypyn tarpeessa) kulkeutuvat vanhempieni varastoon reissumme ajaksi. Olkoon reissu sitten minkä mittainen vain, tätähän emme vielä tiedä.

Tällä hetkellä Esikoisen huone on täynnä talon tulevien asukkaiden tavaroita ja pojan tavarat on kiikutettu naapurihuoneeseen pikkusiskon riesaksi. Kuopuksen vaatekaapit on myyty, joten molempien lasten vaatteet ovat somissa laatikoissaan pitkin meidän makkarin lattiaa. Ruokapöytä on myyty, mutta sen ympärillä olleita penkkejä ei, joten penkit on kaadettu ja niistä tehty maja lapsille keittiön lattialle. En ole ihan varma, mitä ajattelin, kun tämän penkkipalatsin heille rakensin, mutta en ainakaan sitä, että majathan vaativat sisäänsä melkoisen määrän kaikenlaista ylimääräistä tavaraa, kuten nyt vaikka vesivärit, leimasimet, höyhenet ja marmorikuulat. Ja majassa pitää saada myös syödä.

 

Lapset ovat tainneet jo tottua siihen, että meillä ei ole enää siistiä. Noin niin kuin koskaan enää. Joka nurkassa on joku nyssäkkä menossa jonnekin ja pahin keko syntyy olkkariin aina silloin, kun ullakon luukkua raotetaan. Toivon tämän olevan heistä kivaa, vähän niin kuin leirillä olis.

Leirielämää jäljellä tasan neljä viikkoa tänään.

Aloha, sanoo suomalainenkin

~ Anu ~ 12 kommenttia

Mä olen aina halunnut ajatella, että olen sillä lailla helposti siirreltävissä, etten koskaan jäisi pitkiksi ajoiksi paikoilleni. Nuorena mulle hirvittävin kuvatus elämästä oli sellainen oravanpyörä, jonka keskiössä rullasivat niin omistusasunto, auto, vakityö kuin lapsetkin. Ja mitäs sitä nyt sitten myöhemmin muutakaan kuin melkein juuri näitä tässä, eikä tämä elämä ole ollut alkuunkaan hirvittävää, päinvastoin. Vakityötä ei tosin ole ollut koskaan, luokanopettajanakin olen tehnyt melkein 10 vuotta pelkkiä määräaikaisuuksia Helsingissä, mutta en usko tämän helpottaneen lähtöpäätöstä yhtään sen enempää. Minä kun tuppaan sitoutumaan ihmisiin, en rakenteisiin.

Vaikka ulospäin elämä on saattanut näyttää kulkeneen tiettyjä, tuttuja (jämähtäneitä) polkujaan jo vuodet, on pinnan alla kuplinut jo pidempään. Me tiedettiin aina, että joskus vielä repäistään ja lähdetään, mutta loppujen lopuksi päätös lähteä juuri nyt yllätti vähän meidätkin.

Viimeisten vuosien aikana on valmistuttu ja tehty töitä, rakennutettu talo ja istutettu tuijapuskia. Kestetty kaksi uhmaikää ja opiskeltu psykologian kentältä vähän lisää. Laulettu paljon, siinä ollaan hyviä. Eletty sellaista tavallista, joskin kuitenkin aivan jollain lailla erityistä elämää, kunnes tultiin siihen pisteeseen, että nyt joko mennään tai sitten me vaan tullaan puhumaan siitä aina.

IMG_4896

Juhannuksen jälkeen lennämme pelkällä menolipulla Konalle, Havaijille. Perillä odottaa vuokrakolmio, jota ei olla nähty (jännä) ja mulle opehomma pienessä koulussa englannin kielellä. Mies lennättää perille leipänsä lähteen eli musastudion ja katselee sitten paikan päällä, mitä kaikkea siellä tulee tekemään. Esikoinen aloittaa koulun yhden englanninkielisen lauseen varastollaan ja Kuopus päiväkodin osaamatta sitäkään vähää. Olemme kohteessa niin kauan kuin meistä tuntuu oikealta ja viisumit sun muut käytännön asiat antavat luvan.

Elämä on todella ottamassa uuden suunnan tänä kesänä.

Täydellistä aikaa lähteä ei olekaan ja kuitenkin tämä tuntuu juuri nyt oikealta. Kaikkia jännittää sopivasti, sillä lailla mukavasti. Olemme valmiit, oi te upeat tulivuorten rakentamat saaret.

Tarinaa blogin takaa

~ Anu ~ Kommentoi

Keväällä 2016 heräsin yhtäkkiä siihen, että melkein 15 vuotta aiemmin Konan reissullamme syntynyt unelma asua siellä saattaisi olla miehen työtilanteen muututtua vihdoinkin mahdollinen toteuttaa. Täydellistä aikaa lähteä ei tulisi koskaan eteen kuitenkaan, joten kysyin puolisolta puolitosissani, että lähtisikö mies mukaan, jos saisin jostain jonkun opehomman. Hain Ywam Konan kouluun ja tunnin mittaisen Skype-haastattelun päätteeksi kuulinkin yllättäen sanat ”We would love to have you”. Aloimme siinä sitten pienessä tärinäs miettiä, että lähtisimmekö siis nyt, ja jos emme lähtisi nyt, niin lähtisimmekö ikinä. Sovittiin, että jos saisimme viisumit ja kotimme myytyä, ostaisimme menoliput perille. Viisumit saimme pienellä vaivalla alkuvuodesta 2017 ja talo myi tämän jälkeen itse itsensä.

Nelihenkinen perhe, lapset lähtöhetkellä 4,5- ja 6,5-vuotiaita. Suunnitelmana muuttaa pois kaksi vuotta aiemmin rakennetusta omakotitalosta Helsingissä sekä myydä kaikki sen huonekalut ja muut tilpehöörit ennen lähtöä – ja sitten astua johonkin sellaiseen, mistä ei vielä mitään tiedä.

Huh hei.

post