Jetlagin parissa Losissa

Pitkän ja uuvuttavan urakan jälkeen olemme vihdoin maassa. Jetlag on ollut hirmuinen. Muutaman tunnin koneessa nukutun yöunen jälkeen heräsimme täällä ensimmäisenä yönä reippaasti 00.30. Lapsille tuli nälkä Suomen lounasaikaan, kun täällä olisi ollut hyvä aika nukkua.

Kuopuksen unenlahjat tulivat tarpeeseen koneessa, kun hän nukkui onnellisesti millä tahansa rullalla ja sylistä toiseen koko sen ajan, mitä pystyi. Melkein saimme hereille, kun kone alkoi laskeutua. Meillä muilla olikin sitten asteen verran vaikeampaa.

Ja minä unohdin Canonin kamerani koneeseen Lontoossa. On nyt jossain. Sillä välin pelkkiä kännykkäkuvia.

Päätin jo alkumatkasta, etten aio lisätä omaa matkastressiäni sillä, että olisin miettinyt, miten muut matkustajat kestävät mahdollisia lasten tunteenpurkauksia. Eikä niitä nyt kauheasti edes tullut, ainakaan kovin kovaäänisiä. Kerran aiheutimme nelivuotiaan kanssa tuhahteluja eräässä nuoressa naisessa, joka joutui odottamaan virvokkeitaan minuutin, ehkä kaksi pidempään, kun Kuopus ilmoitti pissivänsä housuun, jos ei pääse vessaan heti. Pyytelin vuolaasti anteeksi stuerteilta, jotka aivan auliisti väistivät kärryineen pientä kiukkuista vessassakävijää. Kun suljin silmäni aktiivisesti muilta silmienpyörittelijöiltä, näinkin ilahduttavan monta ystävällistä ihmistä, jotka antoivat kaiken sympatiansa mm. lattialla istuvalle, pienelle matkustajalle. Ja älkää huoliko, en antanut lapsen istuskella koneen käytävillä noin muuten, hän vain on aina aika nopea liikkeissään.

Lennot ja siirtymiset menivät niin hyvin kuin ne nyt kahdelta pieneltä maastamuuttajalta olisivat voineet mennä. Toki tämä vaati vanhemmilta lähes tauottomia työvuoroja viihdyttämisen, pelaamisen, leffaseuran, eväslaukun ja unisylin muodossa.

Onneksi tätä reissua ei tarvitse tehdä uudestaan vuoteen.

Tykkään siitä, että ihmiset hymyilevät ja jutustelevat täällä keskenään ihan muuten vaan. Lasten suloisuutta on kehuttu monet kerrat ja hississä on vaihdettu pari sanaa ihan vaan jostain, ihan muuten vaan. En ymmärrä, miten tämä voi olla joistakin niin ikävää. Minusta on mukavampi saada vastaani hymyjä kuin mökötystä.

Muuten en sitten kaupungista juuri tykkääkään. Tämä ajaa asiansa stoppina, kun pitää selvitä tästä väsymyksestä ja jaksaa vielä yksi melkein kuuden tunnin lento, mutta muuten olisin voinut skipata kohteen aivan hyvin.

Olen kuitenkin onnellinen, että olemme jo tässä vaiheessa matkantekoa. Raskaan muuttoprojektin jälkeen raskas matka, mutta kohta se on ohi. Onneksi.