Ikävintä on vertaistuen puute

Mulla vihdoin välähti eilen illalla, mistä mulla on niin pahasti hiertänyt nämä ensimmäiset viikot täällä. Tiesin kyllä jo etukäteen, että harvalle yksilölle ulkomaille muuttaminen on pelkästään helppoa ja ihanaa ja itseni tuntien tiesin myös, että lämpiän yleensä aina vähän hitaasti, vaikka miten kuuma olisi. En silti saanut yhtään sen tarkemmin kiinni, että mikä tässä nyt mättää.

Yhtäkkiä sitten eilen syttyi lamppu päässä: vertaistuen puute on loistanut viimeiset kolme viikkoa poissaolollaan ja juuri silloin, kun sitä eniten kaipaisin. Enkä pelkästään muuttoon liittyen, vaan ihan kaikkeen. Olen katsokaas ollut viime viikot varma, että vain tässä taloudessa sisarukset riitelevät niin olemattomista asioista kuin meillä ja että vain minä jaksan sitä melkoisen huonosti. Olen päätellyt, että koska täällä näen rannoilla vain iloisia perheitä (mihin lukeudumme aivan tarkoin itsekin), ei heillä kellään käydä mitään vääntöjä edes silloin, kun kodin ovet menevät kiinni.

En tietenkään ole syntynyt aivan eilen, joten tiesin kyllä, ettei tämä ole totta. Kaikilla on kaikenlaista, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mutta kaiken maailman säätöjen pohtiminen yksin sai ne mulla kasvamaan taas ulos mittasuhteistaan. Eikä puolisoa lasketa vertaistueksi, sillä hän on se tyyppi, jonka kanssa nämä tilanteet eletään. Ja sattuu olemaan myös sen verran rasittavan tyytyväinen ja rento koko ajan, ettei siitä olisi muutenkaan vertaistukiryhmäläiseksi.

Hei, olen siippa, ja mun mielestä kaikki on ihan hyvin.

Kotimaassa olevien ystävien virtuaalituen saaminen on ollut sikäli haastavaa, että kun minä lasken kymmeneen, he vetelevät sikeitä. Viestejä on toki monen kanssa vaihdettu tiuhaan joko iltamyöhällä tai aamulla aikaisin, mutta ei se ole aivan sama asia kuin se, että aiemmin pystyi soittamaan tai pyytämään ihan jopa kylään saakka kesken minkä tahansa shown. Ja missään ei ikinä ollut mitään ihmeellistä kenellekään, aivan tuttuja olivat tilanteet jokaiselle ihan omasta takaa. Mutta nyt mulla on ollut kaikki nämä oman perheen asiat naamalla neljä viikkoa putkeen ilman juurikaan mitään ulkopuolisia suhteita. No vähän liioittelin, mutta kuitenkin noin suurin piirtein. Keskenään ollaan oltu tässä melkein kaiken aikaa. Ja tällä lailla ei ole ihmisen kyllä pidemmän päälle hyvä elää.

Kun tajusin tämän, koko ongelma jotenkin vaan katosi. Hiffasin, terävä kun olen, että lihaa ja verta olevien kavereiden ja ystävien saaminen kestää ja nyt tässä vaan annetaan ajan kulua ja tehdään itse se, mikä voidaan. Että kyllä se siitä. Ja on sitä muillakin riitoja.

Ja tänään ei sitten riideltykään. Joskus näinkin.