Lomaa lomasta eli yksi ihana yö turistirysässä

Otimme lomaa omasta lomastamme ja varasimme huoneen Marriotista Waikoloasta, puolen tunnin ajomatkan päästä meiltä kotoa. Saimme jo Suomessa korvamerkittyä budjettiimme muutamia tällaisia erikoisuuksia vuoden varrelle ja päätimme aivan ex tempore tehdä ensimmäisen keikan jo nyt. On ollut aivan ihanaa.

20170722_211448

Vaikka olemme Havaijilla asumisemme ajan olleetkin koko ajan lomalla, olemme puolison kanssa olleet tässä sitä mieltä, että tänään hotellin altaalla aurinkorasvan tuoksussa tuntui ensimmäisen kerran jotenkin oikeasti lomalta. Ehkä meidän päissämme on niin paljon jotain sisäänrakennettuja muistoja, jotka yhdistävät tällaisessa ympäristössä aivomme saman tien tietynlaiseen lomamoodiin – ehkä ne ovat nämä ääneet tai tämä makumaailma ranskalaisineen ja sateenvarjojuomineen, mutta tänään, tänään olemme todella olleet lomalla.

Ehkä rentous johtuu myös siitä, että saamme nyt hetken olla lomalla myös uuteen maahan sopeutumisesta, totuttelusta keltaiseen kotiin sekä kaikenmaailman säädöistä, ruuanlaitosta ja kaupassa käymisestä. Ei tarvitse miettiä oikeastaan yhtään mitään, sen kun olla möllöttää vaan.

20170722_210828

Tämä hotelli on todella kaunis. Olemme ajelleet tänne viereiselle Waikoloan rannalle usein jo aiemminkin ja kerran ihan vaan syömään, koska tästä läheltä saa aivan törkeän hyvää havaijilaista loco mocoa. Tämä hotellialue on rakennettu keskelle laavakenttää kauemmaksi asutuksesta ja tähän kylkeen on nostettu kokonainen keskus, Queens’ MarketPlace, ihan vaan turisteja varten. Siellä ollaan tykätty käydä aina täällä päin ollessa kahvilla ja jäätelöllä.

Hullulta tuntuu kyllä se, että Havaijin loman voi tehdä niin, että viettää aikaa vain ja ainoastaan hotellialueella köllötellen ja sitten voi olla iloinen, että tulipa käytyä Havaijilla. Kun joka kuudes havaijilainen elää köyhyydessä (ja lähikoulumme tuhannesta oppilaasta melkein 80%), ei tällaisilla hotellialueilla oikeasti näe yhtään mitään saaren todellisuudesta. En toki väitä olevani nyt mikään paikallisen elämän asiantuntija, mutta sen toki olen jo ehtinyt nähdä, että tällainen ökyily on aika harvan paikallisen etuoikeus. Edes kunnon ruokaan ei ole monilla varaa, saati tällaisiin hotellilomiin.

IMG_20170722_192052_988

Suurin osa hotellin asukkaista on muualta tulleita amerikkalaisia, joiden tapaa kehua lapsiaan en ole voinut olla jälleen huomaamatta. Kun me altaalla hengailevat aikuiset vahdimme jälkikasvujemme turvallisia alastuloja rinta rinnan mutkikkaan vesiliukumäen lopussa, jäi meidän iloiset tsemppimme kauas mainlandilta saapuneiden toveriemme kehujen varjoon. Jokainen kerta kuulosti siltä kuin amerikkalaislapsi olisi aivan tavallisen mäenlaskun sijaan tehnyt tyylipuhtaan kolmoisvoltin kerien, sen verran vuolasta oli heidän vanhempiensa kehun sävy.

That was SO awesome, good job buddy!!!

Pienestä yliampuvuudesta huolimatta pidän tästä kulttuurista kyllä kovasti.

Illalla kävimme vielä rannalla ja meressä auringonlasku-uinnilla. Voisin täydellisen lomatarinan hakemisen varjolla jättää kertomatta, että Esikoinen veti herneen nenään, koska ei saanut lupaa uida yksin ulapalle, mutta menköön nyt tämän kerran. Iltapalaksi söimme pelkkiä herkkuja lämpimässä illassa ja kannoimme loput jäätelöt jollekin yötä varten huoneeseen.

20170722_211239

Nyt on kyllä rentoutunut olo. Tällä hetkellä toivon aivan rehellisesti, että meillä olisi vähän enemmän budjettia lohkaista isompi siivu tähän lomaamme, ettei tarvitsisi vielä huomenna mennä kotiin. Kuitenkin se lapsiperhearki on lomallakin ihan sitä arkea, aivan sama missä päin maailmaa sitä asuu. Pieni tauko siitä tuli nyt tarpeeseen.

Kun harhailu johti ihmeellisyyksien äärelle

Tänään sovimme, että laitetaan vaan ihan nopeasti kamat kasaan ja lähdetään salamana ovesta ulos. Ei mietitä minne, vaan sen kun mennään, vaikka etelän suuntaan. Pakataan pikaisesti vain uimakamppeet kassiin ja lähdetään.

Puolitoista tuntia myöhemmin olimme autossa. Minäkään en tiedä, mihin se aika siinä touhutessa meni. Ainakin nelivuotiaan oli vaikea hyväksyä, että mereen mentäisiin taas tänään. Hän uhkasi jäädä kotiin yksin ja lievensi sitten pelotteluaan siihen, ettei ainakaan ota uikkaria mukaan. Oli tytöllä toki siellä seassa pointtikin: hän olisi halunnut näyttää oppineensa edellisiltana isän kanssa altaalla ollessaan kellumaan, mutta se olisi aalloissa mahdotonta.

Ajoimme etelän suuntaan. Esikoinen huolestui tsunami-liikennemerkeistä, joissa aaltoa pakoon tai aaltoa vastaan (tämä on kieltämättä hämmentävää) juoksevan ihmisen kuvalla ilmaistaan, milloin siirrytään evakuointialueelle ja milloin sieltä pois. Hyvän matkaa siis keskustelimme siitä, miksi ei olisi kovin todennäköistä, että tsunami pääsisi meidät nyt ihan ykskaks yllättämään ja että hukkuisimme kaikki nyt autoomme ihan tästä nyt näin vaan, vaikka evakuointialueella välillä ajelimmekin.

20170719_204229

Törmäsimme yllättäen suloiseen kahvilaan jossain kohtaa hiljaista ja pilvistä Captain Cookia. Ja se oli yhtä yllättäen aivan täynnä. Tilasimme kakkupalan pojalle ja toisen tytölle ja menimme niitä näköalapaikoille pihalle syömään. Ainoa vaan, että nelivuotiaan tilaus osoittautuikin vääräksi, minkä johdosta hän avasi kätensä niin leveälle kuin sai, katsoi taivaalle ja voihkaisi: ”Miksi mulle aina käy näin?” Vaikka kakkupala, jonka hän sai, oli oikeasti tosi hyvää, se oli hänestä pahaa. Kuten veljenkin kakku ja kaikki muut maailman kakut. Kävelin autolle hakemaan tytölle vettä ja suklaakeksin ja sain auton hälyttimet ulvomaan. Opin, että autoamme ei saa avata ovesta avaimella, vaan pitää painaa nappia. Pitää painaa nappia, ei luulla, että avaimella voisi oven avata!

Jatkoimme matkaa. Tulimme siihen tulokseen, että päätön harhailu ei ehkä ole niin paljon perheen miniväen juttu kuin se on meidän aikuisten. Uimaan oli kuulemma jo päästävä, myös nelivuotiaan, jonka aamuinen vastustus välkehti vielä tuoreena muistissani.

Puolisko iski naviin lähimmän rannan koordinaatit ja löysimmekin aivan vahingossa aivan ihmeellisen helmen (katsokaa vaikka!). Siis sellaisen sanat vievän pienen paikan, jossa ei ollut ollenkaan hiekkarantaviivaa, vaan vieri vieressä viisi pientä vuorovesiallasta, joiden takana joukko ihmisiä snorkkeleineen tutkimassa merta. Pienten lasten kanssa meri oli kivien takana liian vaarallinen tutkittavaksi, joten menimme vuoroissa. Because we come prepared, löytyi takakontistamme räpylää, snorkkeleita, laseja ja vesikenkiä kaikille ja minä jäin altaisiin lasten kanssa ensin. 6-vuotias ui matalikkoa pitkin poikin ja oli sitä mieltä, ettei koskaan ollut nähnyt mitään upeampaa. Mies tuli ensimmäiseltä merikierrokseltaan ja sanoi aivan samat sanat. Nelivuotiaskin pääsi näyttämään, miten hienosti osasi kellua.

20170719_221401

Menin mereen. Aallot iskivät syliin, kun laskeuduin laavakiviltä veteen. Snorkkeli tuntui vielä tottumattoman suussa ällöttävältä, mutta puristin vaan lasit tiukemmalle ja pulahdin uimaan. Näky oli todella uskomaton. Koralleja, kivimuodostelmia ja kirkkaita kaloja parvissa. Seurailin niitä mykistyneenä ja kuuntelin hengitykseni karheaa rohinaa. Olisin halunnut sukeltaa pohjaan saakka. Kun ensimmäisen kerran vilkaisin perheen suuntaan, olin ajatunut jo turhan kauaksi rannasta, joten lähdin kaikessa rauhassa potkimaan takaisin. Hetken tuntui kuin olisin täysin menettänyt ajan ja paikan tajun.

Puoliso oli uinut kymmenisen minuuttia merikilpikonnan kanssa. Se oli kuulemma ilmestynyt jonkun kiven takaa aivan yllättäen muutaman kymmenen senttimetrin päähän miehen kasvoista ja vain tuijotellut vastaantulijaansa hetken. Sitten vain lähtenyt verkkaisesti jatkamaan lipumistaan ja mies oli liittynyt seuraan. Pienen välimatkan päähän tietysti. Miettikää, miten siistiä.

 

20170719_204106

20170719_203725

Two Steps-rannan jälkeen kävelimme vielä kierroksen viereisessä Pu’uhonua O Honaunaussa – ikivanhassa turvapaikassa, jossa lainrikkojat saivat suojan rikkomuksiltaan ja onnistuivat väistämään kuolemantuomion. Alue oli upea. En osaa selittää, mitä kaikkea mielessäni kiitää tällaisissa aidoissa, historiallisissa paikoissa. Kukahan tänne on selvinnyt turvaan? Mitähän pahaa he olivat tehneet? Kukahan heitä jahtasi ja millä he tänne tulivat – kanootillako merta uhmaten vai viimeisillä voimillaan uiden? Minkälaisia olivat ne papit, jotka heitä suojelivat? Asuivatko he täällä? Entä nämä veistetyt jumalat, kukahan ne teki? 

Kun astuimme autoomme ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin, mieli oli tyyni ja takapenkkikin tyytyväinen. Perheemme aikuisväen into harhailua kohtaan kannatti sittenkin.

Lasti Suomesta

Lasteja on toki monenlaisia, mutta tällä kertaa viittaan kymmenen muuttolaatikon omaisuuteemme, joka saapui perille muutama päivä sitten. Kun puoliso kantoi parin ystävällisen apurin kanssa laatikoita pienen asuntomme eteen helteessä, mietin, että voisin viskata jokaisen niistä tuosta noin vaan mereen saman tien. Laatikot tuntuivat vain lisääntyvän, en kokenut tarvitsevani niistä yhtään mitään, enkä voinut käsittää, miten sellainen määrä tavaraa (kyllä, se tuntui paljolta!) mahtuisi meille sisään.

IMG_8250

Kun aloimme availla laatikoita (tärkeimmät etsittiin ensin, eli lelut), muutin mieltäni. Laatikoista löytyi kirjoja, pelejä, ihanat taulumme (eli julisteita mustissa kehyksissä), muutama muki, kunnolliset keittiöveitset ja puhtaat leikkuulaudat, omat lakanat, harmaita ja mustia pyyhkeitä ja muuta selkeälinjaista sälää, mikä ei istu tänne paratiisiin ja keltuaisen väriseen kotiimme ollenkaan. Mutta tulipa silti paljon kotoisampi olo tämän oman tavaran keskellä. Pieni skandinaavinen tuulahdus tänne palmujen ja monenkirjavien kuosien keskelle.

Ihme kyllä, kaikki myös mahtui paikoilleen aivan hienosti. Tavaroiden purkaminen kävi joutuisasti, koska mysteerikamaa ei ollut ja kaikki löysi paikkansa vauhdilla. Illalla täällä asuva vielä tässä vaiheessa ainoa kaverini vei mut kahville ja sen jälkeen Island Naturalsiin, jossa meinasin melkein pyörtyä onnesta – notkuvat hyllyt täynnä luonnonkosmetiikkaa ja -tuoksuja lisäsivät onneani suuresti ja pienensivät samassa suhteessa lompakkoni sisältöä.

IMG_8251.JPG
Ihan hyvin se onnistui.

Ja nyt on kyllä kotoisampi olo. Kannatti olle heittämättä laatikoita mereen.