Tosielämän Bachelor – uusia ystäviä ulkosuomalaiselle

Vietimme viikonlopun Hilton Waikoloa Villagessa, jonne on luotu valtava suljettu maailma, joka esittää Havaijia. Hiltonissa tuntui hämmästyttävästi siltä kuin olisin lähtenyt Konalta ja laskeutunut jonnekin rinnakkaistodellisuuteen, jota ei oikeasti ole olemassakaan. En ole kohta kahden kuukauden Havaijilla asumisemme aikana nähnyt missään muualla sellaista kuin Hiltonin Havaijilla oli – kauniisiin mekkoihin pukeutuneita turisteja myöten. Otimme silti maisemista ja etenkin hyvästä seurasta kaiken irti ja uimme melkoisessa valikoimassa altaita koko päivän.

20170828_20083320170828_200947

Vietimme viikonloppuna miehen synttäreitä. Ihan vielä ei neljäkymmentä paukkunut rikki, mutta kyllä se uhkaavasti sieltä jo lähenee. Järjestimme myös juhlat – tai eräät ystävämme järjestivät. Sellaiset ystävät, joita olimme nähneet viimeksi täällä Konalla 14 vuotta sitten ja nyt kerran uudestaan tänne muutettuamme. Järjestivät lihat, salaatit, astiat, grillipaikan, kaiken. Me ilmestyimme lähinnä paikalle.

Välillä on tuntunut aivan siltä kuin ystävien saaminen ulkomailla olisi kuin jostain Bachelorista ikään. Tiedätte konseptin: kaikki rakastuvat samaan tyyppiin, kun muitakaan ei nyt ole tarjolla ja muutamien treffien jälkeen ollaan valmiita vastaamaan myöntävästi kosintaan. Miehen juhlissa oli ihmisiä, jotka olimme tavanneet aiemmin vain muutaman kerran. Mutta kun tässä nyt ollaan keskellä Tyyntämerta aika yksin ja sosiaaliset verkostot ovat pienet, tarttuu sitä helpostikin jokaiseen lupaavaan ihmissuhteeseen. Kun siihen päälle lisää vielä sen, että melkein jokainen näistä tyypeistä oli meidän tapaan ollut lähtöosoitteessaan vähän kummallinen, eli laittanut kotinsa myyntiin, antanut tavaransa pois ja lähtenyt tänne tekemään töitä palkatta, oli yhteistä maaperää jo aika paljon. Will you marry me?

Mä en väsy lainaamasta itseäni, joten sanotaan tämä nyt kerran vielä: oma subjektiivinen kokemukseni kertoo, että ulkomaille muutto on melkoista aallokkoa ja täynnä yhtäaikaisia, risteäviä todellisuuksia. Lähtö Suomesta oli samaan aikaan innostavaa ja raskasta, ja täällä oleminen on ollut sekä selvä unelmien täyttymys että aikakausi täynnä kyyneliä. Ei kyllä eniten omia, mutta perheen yhteenlaskettu summa on jo ihan kiitettävä. Tällä hetkellä fiilis on väsynyt, mutta toiveikas ja onnellinen. Oppilaat tulivat viikko sitten, enkä ole sen koommin jaksanut treenata enkä paljon blogia kirjoittaa. Molempia haluaisin tehdä, oikein kovastikin, mutta meinaan sammua iltaisin jo kahdeksalta. Esikoinen oli kuitenkin tänään ekan päivän koulussa itkemättä. Kaikki on kotiin päin.

Uskotteko, jos sanon, että tämä repäisy oli kaikista vaikeuksista huolimatta ehkä paras juttu, mitä olemme koskaan elämässämme tehneet?

 

Äärilaitoja ekalta kouluviikolta

Tämän viikon maanantaina saavutettiin meidän perheessä taas yksi uusi virstanpylväs: Esikoinen aloitti ekaluokan. Viikosta ei ole värejä puuttunut.

Vähän on ollut ilmassa sellaista, että koulussa on kyllä opettajan mukaan mennyt hyvin ja tunneilla poika on ihanan parinsa (suloinen tokaluokkalainen tyttö, joka kunnia-asianaan nyt hoivaa tätä uutta vaaleapehkoista, sinisilmäistä tulokasta) avustuksella nauraen harjoitellut englantia, mutta äidin nähdessä sitten repeää itkemään, ettei jaksa enää yhtään sekuntia yhtään mitään. Mulla on ollut paikoin vaikea motivoitua koululapsiani kaitsemaan, kun olen miettinyt, että kuinkahan kovasti se oma lapsi koulussa milloinkin mahtaa surra.

Sitten toisaalta on taas ollut niitäkin hetkiä, että oikeastiko me nyt todella asutaan täällä paratiisissa. Että nämä kadut ja keskustan rantaviiva on nyt mun kotiani. Miten voi olla? Kuinka onnekkaita me ollaankaan.

Mutta kaiken onnen ja jokaisen unelman päällä on aina hintalappu.

feyXKSySa912fdpxkBA_thumb_43e8

Muutto ulkomaille on ollut ajoittain kyyneleitä ja kiukkua (en tietenkään yleistä, itsestäni tässä puhun vaan). Se on ollut äärilaidasta toiseen viskovaa tunnevuoristorataa sekä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kestämistä – ja samaan aikaan merkityksen kokemista, omien unelmien toteutumista ja jatkuvaa uuden arjen ihmettelyä. Ilmassa on ollut koko ajan odotusta paremmasta ja luja usko siihen, että tämä on ja tulee olemaan paras juttu ehkä ikinä. Ja kuitenkin suurimman osan aikaa elämä on jatkanut urillaan ollen varsin arkista, tavallista ja tasaista. Tosin tavallinen on pitänyt määritellä uudestaan.

Kuopus toivoi tänään juuri ennen nukahtamistaan, että oppisi pian englannin. Harmittaa kuulemma, kun eskarissa kaikki muut osaavat keskenään puhua, mutta hän ei osaa sanoa kellekään mitään. Tässä odotellessa on kuitenkin tullut kehittäneeksi ystävänsä kanssa oman kielen. Sellaisen kivan, että solkottavat siansaksaa molemmat nelivuotiaat ja ovat ihan tyytyväisiä lopputulokseen.

Otan mallia tytöstä ja kehitän jonkun mielikuvituskaverin itselleni tässä suurempaa ystäväjoukkoa odotellessa.

Never talk to strangers ja muita sekalaisia havaintoja

Viikko töissä oli kiireinen. Tuntisuunnitelmien kirjoitteluun tottumaton suomalaisopettaja rustasi suunnitelmiaan päivisin niin pitkään, että käytti niihin melkein enemmän aikaa kuin hän tulee käyttämään itse opettamiseen. En tiedä, miksi puhuin yllättäen itsestäni kolmannessa persoonassa. No mutta, salaa ja valikoidun avoimesti toivon, että lukuvuoden edetessä suunnitelmien lähettelystä rehtorille luovuttaisiin kokonaan ja saisin vaan keskittyä siihen, minkä osaan.

Illat ovat alkaneet ihan vähän viilentyä. Että syksyn tuntua täälläkin, täällä Havaijilla.

Kuopus tuli tänään innoissaan huikkaamaan mulle, että äiti oh my gosh, tuu heti kattomaan. Olivat katsomassa parkour-videoita isänsä kanssa, oh my gosh. Esikoinen kertoi, että puhuu nykyään aina bananasta, koska ei meinaa millään muistaa, että se on banaani.

IMG_20170813_212945_448

Työpaikalla päätettiin, että ykkös-kakkonen yhdistetään ja mulle jääkin pelkkä kolmonen. Se on ihan kamalan ihanaa. Kun kerroin Esikoiselle, että hänen luokalleen tuleekin mukaan kahdeksan tokaluokkalaista tyttöä, Kuopus virnisti ja sanoi, että jotain ihastusta voi ilmaantua. Nauroin niin, että meinasin pudota penkiltä.

Kuopus on oppinut ensimmäisellä preschool-viikollaan paljon uusia lauluja, laskemaan englanniksi kymmeneen, Havaijin saarten nimet ja erilaisia arjen askareita, kuten kukkien asettelua maljakoihin. Olemme vähän siinäkin omituisia, kun emme vain jättäneet nelivuotiastamme heti yksin hoitoon, vaan hyvin suomalaiseen tapaan puoliso oli tytön mukana siellä koko viikon. Muut lapset eskariryhmässä kutsuvat miestäni tällä hetkellä etuliitteellä Uncle.

20170819_122041

Tänä aamuna rannalla pari amerikkalaisturistityttöä lähestyi Kuopusta yhteisten leikkien toivossa. Olen neuvonut puhumaan vaikka suomea, niin ymmärtäisivät ystävät, ettei samaa kieltä ole, mutta silti voi jotain yhdessä touhuta. Tähän mennessä tämä ei ole vielä kertaakaan onnistunut, vaan neiti on lähinnä hiljaa siinä seissyt. Puoliso meni tänään hätiin tilannetta selvittämään. Lapset katsoivat miestä hetken ja lähtivät karkuun.

Eräät Kaliforniasta kotoisin olevat tuttumme kertoivat viime viikolla, että he ovat jo hyvissä ajoin alkaneet opettaa pienille lapsilleen siitä, kuinka vieraille ei saa puhua ja että sisarustenkin tulee vaihtaa vaatteet vessassa pois muiden silmistä. Olen itse vielä valinnut olla opettamasta, että jokainen vastaantuleva on mahdollinen lastensieppaaja ja suomalaisena lienee turha edes mainita, vaihtaako kukaan vaatteita tässä huushollissa vessassa.

Never talk to strangers. Älä myöskään viuhahda. Edes kotona.