Palavien tunteiden tulkki tulivuorella

Suunnittelimme lauantaina puoliltapäivin lähtevämme vielä ainoan ystäväperheemme kanssa 15-paikkaisella vuokraminibussillamme kohti Kilauean tulivuorta. Kaikkemme teimme ja auto lähti meidän pihalta lähempänä puolta kahta. Puoliso oli siinä tyytyväisenä, että navigaattori näyttää ajoajaksi tunnin ja 45 minuuttia, mutta minä valaisin, että netissä kaikki tiesivät kertoa, että todellinen ajoaika on kolme tuntia.

Kun sitten kolme tuntia myöhemmin saavuimme tulivuoren kupeessa sijaitsevien pyörävuokraamoiden lähistölle, oli todella vaikea vastustaa kiusausta kommentoida, että minähän sanoin. Enkä siksi sitten vastustanutkaan.

Matka taittui kuitenkin iloisesti. Sillä lailla perinteisesti istuimme, että pojat takana, tytöt keskellä, naiset tokalla rivillä ja miehet edessä. Söimme ehkä melkein koko ajan jotain. Vaikka ihmisiä oli yhdeksän, täyttyivät loput paikat tavaroistamme – joissa noin yli puolessa oli jotain syötävää. Juttelimme mukavia ja nauroimme niin kovaan ääneen, että Kuopus hermostui. Häiritsimme ajoittain hänen istumistaan moisella mekkaloinnilla.

Tulivuorta ei voi nähdä päivässä eikä nyt varsinkaan yhdessä loppuillassa, kuten meille tällä kertaa pääsi käymään. Vielä jäi käytäväksi laavatunnelit, museot, kraaterit ja jalkojen vieressä valuja laava, mikä jäi varsinkin Esikoista kutkuttamaan. Päivä oli silti ylisanoja säästelemättä aivan mahtava.

Noudimme polkupyörät ja lähdimme sotkemaan 6,5 kilometrin matkaa kohti merta. Laava sauhusi vuoren rinteellä oikealla puolellamme, kun ajelimme kaikessa rauhassa laavan keskelle tehtyä hiekkatietä kohti spottia, jossa tulikuuma laava kohtaa meren. Mies veti perässään kärryä, jossa molemmat muksut istuivat enemmän ja vähemmän jalat solmussa. Esikoinen ei ollut alkuun lainkaan tyytyväinen siihen, ettemme laskeneet häntä itse ajamaan, mutta päätös osoittautui vallan oikeaksi, kun matka jatkui.

Ilta-aurinko alkoi laskea vuoren taakse ajomme aikana ja meri välkehti sinisenä toisella puolellamme. Ei ollut ollenkaan liian kuuma ajaa ja pyörät olivat hyvässä kunnossa. Matkalla oli vain pieniä mäkiä, mutta olivat tuulessa yllättävän tiukkoja. Ajelimme kohteeseen melkein tunnin.

Perillä istuimme kymmenien muiden ihastelijoiden joukossa laavakivillä pimeää odotellen. Vuodenvaihteen jälkeen ihmisjoukot on pitänyt rajata kauemmaksi valuvasta laavasta, sillä edellisen vuoden lopulla laavaa murtui mereen muutaman tontillisen verran. Pimeys saapui auringonlaskun aikaan nopeasti, kuten täällä aina tapaa tehdä ja tähdet sekä keltaisenaan kumottava täysikuu tulivat majesteetillisesti esiin. Laava loisti punaisen sävyissä ja meri kuohusi ja sauhusi, kun kuuma ja vähän vähemmän kuuma kohtasivat. Eväät syötyämme painoimme lamput otsillemme ja lähdimme patikoimaan takaisin kohti polkupyöriä.

Takaisintulomatkaa en pysty kuvailemaan kuvin enkä sanoin. Kuvin en siksi, etten osaa kuvata pimeässä ja sanoin en siksi, että tällaisena voimakkaiden tunteiden yksilönä jälkeenpäin puhuttu kuulostaa vähän eri kokemukselta kuin se oikeasti oli. Kerron silti.

Ajoin melkein koko matkan yksin. En pysynyt puolison perässä, vaikka hänellä oli useampi kymmenen kiloa kärryssä mukana, ja ystävämme taas tulivat vielä rauhallisemmin kuin minä meidän takanamme. Täysikuu loi mereen valoaan ja säkkipimeä ilta täydentyi uskomattomalla tähtitaivaalla. Paluumatkan vastatuuli oli kova ja hidasti matkantekoa niin, että ajoin suurimman osan aikaa aivan reidet tulessa. Toki huomasin puolessa välissä, että olin puskenut matkaa vahingossa nelosvaihteella (otsalampun valo valaisi vahingossa, onneksi, vaihteistoa yhdessä kohtaa, kun ei käynyt mielessä katsoa niitä ihan oma-aloitteisesti) ja vaihto ykköselle auttoi huomattavasti.

Nautin yksinäisyydestä. Mietin niitä näitä ja välillä pysähdyin ihastelemaan tähtitaivasta. Viileä tuuli puhalsi kohti ja ohitseni suhasi jotain hulluja urheilijoita, jotka jaksoivat polkea sataakahtakymppiä vastatuulessa keskellä autiomaata. Osa talutti pyöriään, osa lepäsi reunamilla. Minä kyllä väsyin myös ja jalat olivat hapoilla, mutta otin treenin kannalta. Ja kokemuksen. Laskeskelin, että mitenköhän paljon tästä saaresta on pelkkää laavaa.

Kaikki lapset olivat nukahtaneet peräkärryihin ja autossa nopean pullakierroksen jälkeen jatkoivat uniaan sanaakaan sanomatta yhdeksältä, kun kotimatkamme alkoi. Vajaan kolmen tunnin leppoisan ajomatkan jälkeen (mikä koostui pääasiassa hyvistä jutuista ja jatkuvasta syömisestä) olimme kotona lämpimässä Konassa. Parkkeerasimme pikkubussimme sakkopaikalle yöksi ja toivoimme parasta.

Kotona ennen sammumista mietin vielä, kuinka olin pyörämatkallani saanut kyyneleet silmiin kuuta katsoessa. Mietin siinä, että on tässä ollut kaikenlaista, mutta ainakin mä olen viimeisen kuukauden aikana elänyt. Ai että mä olen elänyt!