Työni Havaijilla: haastavaa, helppoa ja kaikkea siltä väliltä

Kun lähdin opiskelemaan luokanopettajaksi, sanoin, etten tule tekemään samaa työtä aina. Kun lähdimme tänne, sanoin, että lopetan tämän jälkeen opehommat ja alan tehdä jotain muuta. Saa nähdä, miltä tulevaisuus tulee näyttämään, ja missä, mutta maailman moninaisten vaihtoehtojen edessä haluan kokeilla siipiäni muuallakin kuin luokkahuoneessa. Havaijille olisi kyllä ihan komeaa lopettaa tämä ura, ainakin joksikin aikaa.

Muutaman viikon jälkeen olen alkanut saada rytmistä kiinni. Opetan kolmatta luokkaa, mutta vain kolme tuntia päivässä. Tuntiopettajat löytyvät niin musiikkiin, liikuntaan kuin kieliin, käsitöitä tai kuvista ei lukkarissa olekaan. Kuviksen integroin itse sekaan jokaviikkoiseen ohjelmaani, mutta ompelukoneeksi minusta ei ole. Opetan vain kahta ainetta, mutta työpaikalla pitää silti olla klo 7.45-14.45 välinen aika. Itsenäinen suomalainen opettaja on ollut tässä uuden äärellä, kun päivät ovat täyttyneet yhteissuunnittelusta ja -arvioinnista sekä lukukausisuunnitelmien laatimisesta – puhumattakaan sosiaalisesta paineesta istua työpöydän ääressä silloinkin, kun ei ole enää oikeasti mitään tekemistä.

Ensimmäisen työviikon ajan totuttelin ajatukseen, että joutuisin pian esittelemään itseni oppilaille muodossa Mrs. Sukunimi. Tunsin oloni kuin presidentiksi ikään ja vaivaannuin jo pelkästä ajatuksesta. Pelkästään suomalaisen nimeni lausuminen edes läheskään oikein olisi jo yksi painajainen amerikkalaislapsille. Niinpä olen koulussa Mrs. M! Melkoinen agentti siis, sanoisin.

Koko koulussa (luokka-asteet 1-8, oppilaita reilu 60) on kaikki aamupäivät sama lukujärjestys. Tämä siksi, että lapsia voidaan siirrellä tarvittaessa eri luokkatasolta toiselle heidän osaamisensa mukaan. Lapsista puhutaan, että ovatko he on grade level, below grade level vai above grade level. Jos oppilas on taidoiltaan tasaisesti standardien mukaan alle luokkatason, lapsi jätetään todennäköisesti luokalle. Jos taitotaso on tasaisesti yli, luokkatason voi hypätä yli. Omalla luokallani on sekä kertaavia että luokan yli hypänneitä, kolmena eri vuonna syntyneitä lapsia.

Opetan matikkaa ja hieman kuumottavasti myös englantia eli paikallisten äidinkieltä. Matikan opetus on ollut luontevaa ja kivaa, vaikka sanastoa on tässä saanut uutena opetellakin. Koulussa on käytössä Singapore math-metodi, jonka tarjonnan paljoudesta olen valinnut parhaiten opetustani palvelevat tehtävät ja kuten meillä opettajilla on tapana, kehitellyt itse loput. Kolmoset ovat tykänneet pareittain ratkottavista ongelmista, joiden vastauksia ovat kirjoitelleet pyyhittävillä tusseillaan omille, minikokoisille valkotauluilleen sekä erilaisista peleistä, joissa olemme käyttäneet paikkajärjestelmäpohjaa, noppia ja muita välineitä. Luokassa on iso laatikollinen kymmenjärjestelmävälineitä, joita muutamat käyttävät aina työkirjaa tehdessään. Dokumenttikameroita ei koulussa ole, vaan kirjoittelen asiani tussitauluille, joita on luokassani kolmella eri seinällä.

English Language Arts onkin ollut se aine, jonka parissa olen saanut aikaani työhuoneella kulumaan. Jokaisella opettajalla on opehuoneessa oma työpöytä ja läppäri, ja ne ajat, jotka Suomessa laskisin hyppäreiksi, kulkevat nyt lukkarissani nimellä planning time. ELA:n standardit on tarkoin jaettu eri osa-alueisiin ja mun pitäisi nyt ensi viikon keskiviikkoon mennessä saada täytettyä matriisi, jossa käy ilmi, mitä (ja miten) tulen tänä lukuvuonna oppilailleni opettamaan. Edessä olisi syvällisesti tekstiin ja tekstin rakenteisiin syventymistä, tarinoiden visualisointia, eri genreihin tutustumista, ohjattua keskustelua, puheiden pitämistä, sanojen äänneasujen ja oikeinkirjoituksen harjoittelua, sanojen taivuttamista, sanaluokkien opetusta, lukuryhmiä ja ohjattua lukemista, kirjoittamista, joissa kirjattuna yksilöidyt tavoitteet kullekin tunnille ja niin edelleen.

Olen ollut kahden vaiheilla, mitä olen tästä mieltä. Suomessa olen vuosikaudet selvinnyt omilla, kalenteriini merkityillä ranskalaisilla viivoilla ja oppilaani ovat aina oppineet, kukin lähtötasoonsa nähden, vallan mukavasti. En ole koskaan pilkkonut opetustani näin pieniksi atomeiksi ja syvällisiksi tavoitteiksi tai pohtinut kielen olemusta sen jokaiselta mahdolliselta kannalta – ja sitten lähettänyt siitä rehtorille kolmen sivun dokumenttia, jossa on omat lokeronsa jokaikiselle tekstille, joita tulemme syyslukukauden aikana lukemaan sekä niin tekstin ymmärrykseen ja analysointiin liittyvät tavoitteet, kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet etta kieliopilliset tavoitteet.

Toisaalta tekee mieli sanoa, että ihan turhaa tämmöinen, en ole tällaista ennenkään tehnyt ja hyvin on mennyt. Ja toisaalta mietin, että olisikohan mun pitänyt vähän paremmin aiemminkin funtsia, mitä mä siellä luokassa olen tehnyt. Että nyt ainakin tämän urakan jälkeen voin seurata tätä hienoa, laatimaani matriisia ja olla varma, että tulen vuoden aikana opettamaan jokaikisen kielen vivahteen, kuten multa odotetaan. Ainakin yritän.

Kontrollilla on niin puolensa. Olen edelleen ja aina Suomen itsenäisyyteen ja luottamukseen perustuvan mallin kannalla, mutta yritän nähdä tämän oman tilanteen nyt ammatillisuuteni haastamisen kannalta. Toki hieman motivaatio tässä hakee, kun luulen, etten tee tätä työtä enää kauaa, mutta voihan sitä silti aina kehittyä, vaikka viimeiseen työvuoteensa saakka. Vaikka näiden suunnitelmien kirjaaminen on erittäin rasittavaa ja vaikeaa, onpahan sitten loppulukukaudelle joku järki itsellä siinä, mitä luokassa tulen tekemään. Ainakin toivottavasti.

Tässä koulussa on ihanaa se, että oppilaat luokilta 1-5 tekevät onnistuneesti yhteistyötä kahdesti viikossa aiheena social studies, jolloin opiskellaan esihistoriallisia sivilisaatioita. Jokaiselle 4.-5.-luokkalaiselle on nimetty younger buddy, jonka kanssa tai jolle isompi oppilas ensin lukee eri kansoista ja sitten auttaa pienempää tehtävissä. Tunneilla katsellaan myös videoita ja tehdään pieniä esityksiä kansojen tavoista ja elämästä. Mä vedin oppilaille viime viikolla projektin, jossa he ryhmissä rakensivat sokeripaloista pyramidit, joissa piti olla seitsemän kerrosta. Oma poikani, joka on koulussa ekalla, on sattunut saamaan vanhemmaksi buddykseen aivan supersuloisen ja -taitavan korealaispojan, joka ratkaisi pyramidin koon heti tehtävän kuultuaan (’So it has to be 7×7, then 6×6, then 5×5 and so on, and that’s how it goes – unless you have a better idea – we can also use your idea!’) ja pojat rakensivatkin hienon pyramidin ennätysajassa, siinä missä osa vielä sen enempää miettimättä mätti sokeripaloja tuurilla alustalle ja toivoi saavansa sen menemään onnella oikein.

Oppilaat jaksavat päivänsä koulussa ihmeen hyvin, vaikka oppitunnit ovat 60 minuutin mittaisia ja taukoja on päivässä kaksi. Lounastauko on tunnin mittainen, jolloin lapset leikkivät pihalla suurimman osa ajasta vapaaehtoisten vanhempien valvonnassa. Läksyjä ei periaatteessa tule (tämän idean olivat ottaneet Suomesta, ”jossa ei anneta läksyjä”), vaan viikon aikana jokaisen lapsen pitää lukea kotona ihan mitä vaan yhteensä 1,5 tunnin ajan ja isompien oppilaiden vielä laskea nettiohjelman kautta matikkaa tunti viikossa. Lapset eivät siis kuskaa kirjoja koskaan kotiin, vaan ne pysyvät koulussa. Me tehdään pojan lukuohjelman kanssa niin, että luetaan hänelle ääneen englanninkielisiä kirjoja, jotka hän on itse kirjastosta valinnut (tällä hetkellä tietokirjat aiheista avaruus, maapallo ja dinosaurukset). Luemme lause kerrallaan kirjaa englanniksi ja suomennamme perään. Tämä on lapsesta kuulemma ihanaa.

Sukupuolineutraalius loistaa mun mielestäni koulussa poissaolollaan ja ajatusmaailmat tuntuvat olevan paikoin hyvinkin konservatiivisia, mutta yritän ymmärtää, vaikka en ymmärtäisi. Tuon asioita välillä yhteiseen keskusteluun ja kohteliaasti sopivissa kohtaa myös kyseenalaistan totuttuja tapoja. Sellaista roolia en halua enkä aio ottaa, että minä täältä Suomesta nyt tulin teille kertomaan, kuinka tätä työtä kasvatuksen yhtenä johtomaana tulee tehdä, vaan päinvastoin, olen valmis kyseenalaistamaan myös omia, opittuja tapojani olla ja tehdä, ja haluan oppia täältä uutta. Oikeita vastauksia ei kuitenkaan ole, vaan on monia toimivia käytäntöjä. Tässä koulussa oppimistulokset ovat hyviä, ilmapiiri lämmin ja rento, työrauha erinomainen ja opettajien kunnioitus korkealla; rehellisesti katseltuna tässä ei siis montaa syytä varmaan ole poiketa hyvin toimivista käytänteistä, mutta aina voi myös vähän ravistella pohjaa, kaikkialla.

Kaiken kaikkiaan kokemus on tähän saakka ollut positiivinen, vaikka aivan väsynyt jo olenkin. Englannin käyttäminen joka päivä, koko ajan, vie yllättävän paljon energiaa, samoin jatkuva sosialisointi joko luokassa tai työhuoneella. Vedämme tästä nyt ilman paussia marraskuun lopun Thanksgivingiin saakka, mikä tuntuu aika kovalta puserrukselta. Onneksi säät pysyvät täällä hyvinä ja aurinko taivaalla, mikä auttaa energiatasojen kanssa.

Lukuvuoden loppuun mennessä olen varmasti omaksunut uusia juttuja jo paljonkin, mitä vielä tässä harjoittelen. Nähtäväksi jää, onko mulla muutosvaikutusta työyhteisön tapoihin. Hienoa olisi, jos myöhemmin koulussa voitaisiin tehdä jotain, mitä se yksi suomalainen opettaja silloin näki tärkeäksi. Muutos on aina hidasta, mutta ehkä sitä aina jotain pientä voi jättää jälkeensä.