Kuin elokuvista: muutto ulkomaille

Mussa on aina virrannut seikkailijan verta. Lapsena muistan samaistuneeni Muumeissa Nuuskamuikkuseen, joka halusi joka talvi pakata tavaransa ja lähteä huuliharppuaan soitellen, ainakin ajatuksissani, kylmää karkuun tai tarinoiden kulkureihin, jotka yksin matkasivat pussukat olkavarsillaan keikkuen ympäri maailmaa. Koskaan en nähnyt itseäni satujen äitihahmoina, jotka ottivat muut hoiviinsa tai prinsessoina, jotka odottivat prinssejään saapuviksi, päinvastoin.

Reissuelämän romantisointi ei toki piirrettyihin lopu. Mä olen aina saanut ihan näin ajattelevana aikuisenakin kiksit Eat, pray, love-tyyppisistä tarinoista, joissa se oikea minä ja onni elämään löytyy nimenomaan matkustamisen ja uusien, mielenkiintoisten ihmisten kautta. Mutta kuten omassa elämässäni nyt näin muutenkin, oma ulkomaille muuttoni ei ole mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

20170904_183744

En toki sano, etteikö niin voisi jollekin tapahtuakin. Olen nimittäin esimerkiksi tavannut parin, jonka rakkaustarina on kuin suoraan valkokankaalta. Sellainen ”15 minuutin jälkeen tapaamisestamme menimme ensimmäisille treffeillemme ja kolmen päivän kuluttua tiesimme, että tulemme menemään naimisiin”-tyyppinen kohtaaminen. Pari on edelleen onnellisesti yhdessä, kera kolmen lapsensa. Että tapahtuu sitä. Ja varmasti joillekin myös reissuelämä on tuntunut juuri siltä, miltä aina kuvittelin Nuuskamuikkusesta tuntuvan, kun hän reissuilleen lähti. Ei yksinäisyyttä, ei kaipuuta, ei pelkoja, ainoastaan vapautta.

Tietysti tämäkin lähtö olisi ollut erilainen, jos olisin ollut sellaisessa tilanteessa, että olisin lähtenyt yksin. Olisin ratsastanut tukka hulmuten auringonlaskuun (tämä nyt olkoon joku mielikuva tässä, sillä oikeasti pelkään hevosia eivätkä lyhyet hiukset varsinaisesti hulmua) ja huolehtinut vain itsestäni. En tiedä, missä vaiheessa se olisi käynyt yksinäiseksi, mutta tällähän hetkellä salaa haaveilen siitä, että voisin tehdä päivät pitkät työtä, jossa en koskaan tapaisi ketään. Että voisin vaikka sulkeutua kirjastoon kirjoittamaan koko päiväksi ja kääntää selkäni maailmalle, sen sijaan että olen intestiivisesti tekemisissä ihmisten kanssa koko ajan. Mutta pointtina tässä nyt vähän kaukaa hakien se, että kaikissa ihanissa saduissa ja elokuvissa henkilöt lähtevät matkaan aina yksin eivätkä perheen kanssa, jolloin alati muuttuvia palasia on aivan tajuttomasti enemmän nenän edessä koko ajan. Tässä kun on tullut vanhempana kohdattua sellaisia riemukkaita hetkiä, että lapset ovat reagoineet tavoilleen ominaisesti (eli voimakkaasti) asioihin ja vaikka parhaani olen tehnyt, niin ei silti ihan maaliin ole mennyt.

20170911_132428

Ehkä mä jollain tasolla kuitenkin odotin, että olisin saanut täällä ne elokuvakohtaukseni. Odotuksistani huolimatta en ole tässä löytänyt itseäni sen kummemmin (en kyllä ole etsinytkään), en saanut yhteyttä johonkin kadotettuun, en ole sen vapaammin hengittänyt kuin ennen lähtöäkään. Mulla ja kotimaassa olevilla eräillä parhaimmista ystävistäni on ollut jo pitkään sisäpiirivitsi ’voittoisista tarinoista’ joita niin kovasti aina kuulee joidenkin ihmisten omista elämistään, parisuhteistaan ja yleisistä onnistumisistaan muille kertovan. Omia me edelleen odotamme, mutta kerron kyllä sitten, kun sellainen saapuu hohtavana eteeni.

Ulkomaille muuttaminen on omasta näkövinkkelistäni katseltuna ollut osittain yksi valtava pain in the ass. Leffat jättävät kertomatta sen, että lähtöjärjestelyt ovat työläitä, kalliita ja useimmiten hitaita. Yksinäisyys kohteessa ei ole omavalintaista, joten se voi pahimmillaan olla piinaavaa ja painavaa. Ulkopuolisuuden tunnetta joutuu sietämään aikansa ja sitä, ettei samanhenkisiä ystäviä todennäköisesti löydä ihan heti. Vieraan kielen käyttäminen väsyttää aivoja niin paljon, että iltaisin pilkkiminen alkaa usein jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää.

Sopeutuminen on sellainen prosessi, jota on miltei mahdotonta kuvailla sanoin. Yhtä aikaa kun voi olla niin tavattoman onnellinen ja aivan pihalla, tyytyväisempi kuin koskaan, mutta silti alakuloinen. Ja näiden ääripäiden välissä kaikkeen tottuu ja arki ruksuttaa ihan samalla tavoin kuin missä tahansa muuallakin.

20170911_132520

En mä silti tiedä, haluaisinko nähdä elokuvaa tästä. Nytkin mieluummin katsoisin jonkun voittoisan tarinan siitä, miten lähteminen ratkaisi kaiken. Me tarvitaan niitä tarinoita. Jääköön arkirealismi ruudun tälle puolelle.

Ja lisättäköön nyt vielä se, että uskoisin, etten olisi nyt juuri missään muualla maailmassa elämääni yhtä tyytyväinen kuin olen täällä. Mä tiedän, että meidän kuuluu olla nyt täällä ja se ratkaisee kaiken. Tavallaan pyyhkii pois joka sanan, mitä juuri kirjoitin. Ja kun jonkun näin varmaksi tietää, sitä ei ala kyseenalaistaa edes silloin, kun on vähän vastatuulta.

Ja huipullahan tuulee aina.

 

8 vastausta artikkeliin “Kuin elokuvista: muutto ulkomaille

  1. ” Yhtä aikaa kun voi olla niin tavattoman onnellinen ja aivan pihalla, tyytyväisempi kuin koskaan, mutta silti alakuloinen. Ja näiden ääripäiden välissä kaikkeen tottuu ja arki ruksuttaa ihan samalla tavoin kuin missä tahansa muuallakin.” = IHAN MAHTAVA YHTEENVETO!

    Kiva kirjoitus muutenkin, seuraan tosi mielellàni teidàn seikkailuanne.

    Oman syvimmàn itsensà etsiminen/lòytàminen on hemmetin haastava laji, ihan joka tapauksessa, ja maailman toiselle ààrelle muuttaneena PERHEELLISENÀ se on kuin olisi MM maratoonarina.
    En ollenkaan yrità nyt hyssytellà tyyliin ”kyllàsesiità”, kullakin on ihan oma tiensà, ja se on juuri sità itseànsà, ELÀMÀÀ…Joka hetki!

    P:S. Jos haluat ”lohtuluettavaa” niin Eckehart Tolle on se nimi

    Tsempppppià Italiasta

    Tykkää

    1. Olipa kiva ja ilahduttava kommentti Pirkko, suuri kiitos! Niinhän se on, että itseensä saa tutustua läpi elämän, tässä ei kukaan ehdi valmiiksi tulla. Mutta kuten sanoit, nyt kun tässä tätä maratonia juuri juoksee, niin ei ehkä paukut riitä ihan kaikkeen, heh. Yksi asia kerrallaan, niin hyvä tulee. Kiitos myös lukemisvinkistä! Pelkkää hyvää sinulle Italiaan!

      Tykkää

  2. Hei

    Ihana kirjoitus! Tunnen olevani niin samassa veneessä samojen ajatusten kanssa. Muutimme kesäkuun lopussa Vietnamiin miehen työkomennuksen vuoksi. Meillä myös kaksi lasta, jotka lähes ummikkona aloittivat koulun täällä. Monet sinun kirjoituksista ovat olleet kuin otteita omasta päiväkirjasta kaikkine tunne myllerryksineen iloineen, suruineen, yksinäisyyden, ulkopuolisuuden tunteineen. Toisena päivänä olen ikionnellinen mahdollisuudesta asua täällä, siitä auringonpaisteesta, lämmöstä, rannoista ja hyvästä ruuasta. Toisena hetkenä epätoivo, yksinäisyys, väsymys ja ärsytys kasvaa ja tuntuu että samalla hetkellä voisin pakata laukkuni ja palata Suomeen. Todellakin tunteiden vuoristorata. Ja niin kuin sanoit tämä on ihan toista, kun mukana ovat lapset ja heidän itkut, ikävät ja haasteet koulussa, kun he tuntevat jäävänsä ulkopuolisiksi, kun kieltä ei osaa tarpeeksi ja tunneilla on vaikea seurata opetusta. Ehkä tämä tästä kuitenkin helpottaa ja periksi ei anneta.

    Tsemppiä teille arkeen ja nautitaan niistä positiivisistä asioista!

    Tykkää

    1. Kiitos Johanna, et uskokaan, miten ihana mustakin on aina tuon tuosta kuulla, etten ole yksin näiden fiilisteni kanssa! Kyllä mä vakaasti uskon, että vielä helpottaa ja erilaisia vaiheita on myös edessäpäin. Tulipa tässä mieleen, että ehkä tällaiseen isoon muutokseen sopeutumisessa on tunnistettavissa aika universaalisti tiettyjä vaiheita – vähän kuin surutyössä. En siis vertaa tätä surutyöhön vaan siihen, että on siinäkin ne omat, tietyt juttunsa, jotka toistaan seuraavat. Mitähän meille siis on seuraavaksi luvassa? 😀

      Tsemppiä teillekin todella kovasti! Kyllä tämä tästä!

      Tykkää

  3. Minä muutin isomman lapsen kanssa (15) eli en tiedä mitä on pienten lasten tarpeisiin vastaaminen muuttotilanteessa, mutta se kaikenkaikkinen väsymys on tosiasia. Ja tuo yhtaikaa kaikkien tunteiden kirjon kokeminen, joka sittem lievenee ja jossain vaiheessa sitä tulee ikävä. Kun ei enää olekaan ihan pihalla. Mutta sitten iskee hemmetinmoinen kaiho kotomaahan, jonne ei missään nimessä tahtoisi takaisin… Mutta sitten myös tajuaa, että lapsi on kotonaan kaikessa tässä (enemmän kuin itse koskaan pystyy) ja ihan oikeasti monikulttuurinen. Huh! Minä olen nyt vaiheessa, jossa kyseenalaistan suomalaisen elämäntapani, mutta sitä on vaikea sanoittaa; täällä asujat eivät ymmärrä, suomalaisille ei oikein tohdi kaikkea kertoa (tai niille joille kertoo, se ei mene ihan ytimeen). Mutta onneksemme osaamme katsoa asioita monesta kulmasta ja opimme näkemään hyviäkin puolia kaikessa.
    Elämä on. (5,5 vuotta sitten keski-iässä USAan muuttanut)

    Tykkää

    1. Kiitos Kata! Oli tosi mukava lukea sun näkökulmia tästä. Mä itseasiassa just eilen mietin, että mitäköhän sitten, kun onkin yhtäkkiä aivan tasaista. Että osaako sitä sitten enää ollakaan, haha.

      Mä uskon, että toi kaiho kuuluu myös prosessiin, vaikka ei takaisin haluaisikaan. Ja tuon uskon myös niin hyvin, että kun lapset sopeutuu, niin ne sitten myös sopeutuu. Meillä molemmat on vielä sen verran pieniäkin, että eivät ole omaksuneet ihan jokaista suomalaista tapaa ja tottumusta, niin niistä on helpompi sitten myös irroittautua. Mielenkiintoista nähdä, sanovatko vielä joskus, etteivät edes halua enää takaisin.

      Oli miten oli, rikastuttaa tämä ainakin aivan valtavasti!

      Tykkää

  4. Ihanasti kirjoitettu, taas.

    Tuo varmuus ja sen tunteminen on kyllä mahtava asia! Niinhän sitä jaksaa vastatuulessakin.

    Haha, voittoisa tarina ois kyllä hieno. 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s