Yöretki rannalla – onko parempaa?

Puoliso on lasten kanssa telttailemassa rannalla. Me naisetkin olimme retkellä mukana suurimman osan eilistä ja olisin kyllä kovasti mielelläni jäänyt sinne myös yöksi, mutta neljä isää lapsineen halusi tehdä tällä kertaa miesten reissun.

Tuntuu ihan hullulta, että juuri meidän lapset ovat paraikaa vasta nyt ensimmäistä kertaa elämässään telttailemassa, me kun molemmat melkein asuimme teltoissa kaikki lapsuutemme kesät. Eilinen oli silti kokemuksena mullekin jotain niin uskomatonta, että sitä saattaa olla vaikea laittaa kotimaassa myöhemmin paremmaksi.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.39

Ajelimme heti iltapäivällä töiden jälkeen Pine Treesille, jossa ollaan usein käyty uimassa. Pystytimme teltat lämminhenkiseen rinkiin puiden suojiin. Meidän upouuden, ”pystytä 60 sekunnissa” -teltan kanssa touhusimme hyvän vartin, siinä missä kaverit vetivät vain parista narusta omiaan ja saivat ne yöpymiskuntoon 30 sekunnissa, kuten heidän paketit lupasivat. Mitä lie taikuutta. Meidän teltta oli kyllä isoin ja keltaisin, ja sehän on tietysti tärkeää.

Grillissä paistui lihat, vieressä komeilivat salaatit ja dipit ja jälkkäriksi joimme kertakäyttömukeista oluet. Meri kohisi niin, että ääntä piti vähän korottaa. Aallot olivat villillä päällä, mutta lapset pääsivät kuitenkin uimaan laavakivien suojissa. Joku löysi kuolleen meduusan ja kantoi sen rantaan.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.54.31

En muista, kuinka monta kertaa kuulin eilen, että miten me kaikki voidaan nykyään elää tällaista elämää. Ja että miten meidän lapset luovat nyt omia lapsuusmuistojaan maailman kaikista paikoista juuri Konalla. Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen ja nostelimme palelevat lapset telttoihin hetkeksi lämmittelemään. Kuopus halusi hengailla loppuillan yökkärissä ja paljain varpain. Esikoisen oli pakko hengailla paljain varpain, sillä oli unohtanut kenkänsä kotiin.

Ystävämme ovat muuttaneet jokainen vähän eri aikoihin Konalle Kanadasta, Californiasta ja Texasista. Yksi on muuttanut lapsena Amerikkaan Koreasta, yhden äiti on saapunut maahan aikoinaan Filippiineiltä ja hänen isoäitinsä on suomalainen (minkä vuoksi heidän tyttärensä nimi on Laila, isoäidin mukaan), erään vanhemmat ovat kiinalaisia ja toisen juuret ovat Irlannissa. Ja sitten olemme jokossa me auringon vaalentamat suomalaiset blondit, joilla toisen sukulinja ulottuu Saksaan ja toisen Karjalaan. Ja kaikki me olemme jollain erikoisella tasolla aivan samanlaisia. Yhdessä oleminen on ollut alusta saakka niin helppoa, että voisi luulla, että olemme tunteneet toisemme jo pitkään.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.56.54

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.06

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen.

Muualla on helpompaa olla mutsi

Havaijilla on ihan tavattoman rentoa ja helppoa elää lasten kanssa. Olemme vasta täällä joutuneet (tai päässeet, kuinka sen sitten näkeekin) siihen tilanteeseen, että lapset tulevat kaikkialle mukaan, sillä hoitajia ei juurikaan ole. Kun puolisolla on ollut töitä, on aikaisin koulusta päässyt Esikoinen hengaillut mun kanssa opehuoneessa kakkua syöden tai palavereissa sohvalla istuskellen. Kuopus on edustanut miehen musakokoontumisissa pehmoeläintensä kanssa ja molemmat kulkevat viikottain mukana melkein jokaikiset kyläilyt ja kauppareissut. Meidän elämä ei tosiaan ollut tällaista Helsingissä, jossa oli naapureita, ystäviä, kummeja ja etenkin lasten isovanhemmat apuna ja tukiverkkona.

Tähän on tottunut yllättävän nopeasti ja helposti, suureksi osaksi varmasti myös sen takia, että lapset ovat kaikkialle enemmän kuin tervetulleita.

fullsizeoutput_2db6

Täällä en voisi kuvitellakaan, että kukaan alkaisi arvostella muita vanhempia tai heidän lapsiaan leikkipuistoissa, kahviloissa tai ravintoloissa ja kirjoittaisi vielä ajatuksistaan tekstin blogiinsa, kuten tietysti Suomessa voi aivan hyvin tehdä. Suomessa voi myös aivan hyvin kirjoittaa suomalaisista kurittomista kakaroista, joiden vanhemmat eivät osaa mitään.

Tiedän, että nuo tekstit olivat ja menivät jo, mutta saavat edelleen ja pitkään toimia hieman kyseenalaisena esimerkkinä Suomen keskustelukulttuurista. Kun siellä elää, asiaa ei ehkä edes niin ajattele, mutta aina voi yrittää: maailma on täynnä maita, joissa kaikenlainen vanhempien arvostelu loistaa poissaolollaan. Suomalaiselle mielelle jokseenkin tyypillinen epäkohtiin keskittyminen ei todellakaan ole mitenkään aivan välttämätöntä.

fullsizeoutput_2db5

Jotain surullista Suomen menossa on, koska vain siellä saa tuntea, että lapsia vihataan jollain yleisellä tasolla. Ja ilmiö on ihan älytön, kun sitä katselee muualta. Myös erityisesti siinä mielessä, että vanhemmat itse, erityisesti äidit, kokevat oikeudekseen arvostella toisiaan.

Täällä lapsiin otetaan iloisesti kontaktia kaikkialla, heidän päitään silitellään ja kovaäänisiäkin touhuja ihastellaan. Tai sitten heihin suhtaudutaan aivan neutraalisti, yhtenä normaalina osana elämää, tulevat ja kulkevat siinä perheen mukana kuin ponnari perheen äidin päässä. Lasten ei odoteta käyttäytyvän täydellisesti, vaan heillä on vapaus olla ja opetella. Voitteko kuvitella, mitä tämä tekee lasten itsetunnolle? Tai niille eräille kasvattajille, jotka ovat tällaisessa ympäristössä itsekin paljon rennompia?

Screen Shot 2017-10-21 at 8.20.04

Olemme alkaneet ottaa tavaksi käydä ystäväperheemme kanssa Bubba Gumpissa syömässä aina, kun joku lapsistamme täyttää vuosia. Ruuan jälkeen viiden pienen pään joukko ei suinkaan jaksa istua pöydän ääressä aikuisia odotellen, vaan vaeltelee aidalle katsomaan merta tai kiipeilee pöytien vieressä olevan puun runkoa ylös ja alas.

Eikä tässä ole kenenkään mielestä mitään ihmeellistä.

 

 

PS. Osaa tähän keskusteluun ovat ottaneet myös Tahdon asiat-blogin Muusa Onko muualla helpompaa olla mutsi? -tekstillään sekä Viinilaakson viemää-blogin Paula otsikolla Mutsi matkustaa muualla helpommin.

Ironman kotikylillä

Miten jännä päivä lauantai olikaan! Koko maailman silmät kiinnittyivät hetkeksi meidän pieneen kotipaikkaamme, kaikkien kiinnostus kohdistui vuorokaudeksi saarelle keskelle merta, jokainen seurasi käsinkosketeltavan jännittyneenä, että mitähän siellä Konalla nyt tapahtuu.

Tältä meistä ainakin täällä tuntui. Tokikaan ihan kaikki tunteet eivät aina ole se koko totuus asioista.

22537879_10159438882330203_815563873_n

Mutta ei se mitään. Monia kuitenkin ihan oikeastikin kiinnosti ja ainakin omat vanhempani etsivät meitä nenä kiinni ruuduissa telkkarista. Ei näkynyt kuulemma, mikä on tietysti hirveän iso menetys kaikille katselijoille.

Legendaarisen Ironmanin aikaan Kona pursuilee ihmisistä. Mulle kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja aivan mahtava. Kadut olivat täynnä iloisia kannustusjoukkoja ja meitä muita ihmettelijöitä, musiikki soi ja terassit olivat täynnä porukkaa. Törmäsimme suomalaisiinkin, mikä oli jotenkin ihan hirveän iloista. Kun me ei olla omaa perhettä lukuunottamatta tavattu suomalaisia kuukausiin, oli suorastaan ihanaa päästä vaihtamaan ajatuksia tutulla kotimaisella. Ja minua ja ystävääni veikattiin siskoksiksi, mikä oli sekin varsin ilahduttavaa.

Huomaatteko ylisanojen käytön? Yritin vähän taltutella, mutta tämän enempää en pysty.

22560925_10159438881675203_3731560_o

En meinaa päästä yli siitä, että koko maailman triathlonkisojen kovin koitos järjestetään juuri täällä. Että tämä meidän pikkuinen kaupunkimme herää kerran vuodessa tällaiseksi kisakeskukseksi. En meinaa päästä yli siitäkään, että kilpailijat uivat ensin 3,86 km avovesiuintia Kailua-Konan lahden aalloissa, minkä jälkeen pyöräilevät 180 km täältä Hawiin ja takaisin, ja sitten vielä juoksevat täysmaratonin Keauhousta Keahole Pointiin ja sieltä takaisin Konan keskustaan, jossa mekin voittajaa odotimme. Ja kaiken tämän kovin teräsmies teki noin kahdeksassa tunnissa. Suomalaisetkin edustivat maata ihan käsittämättömän hienosti.

Hirmu hurjaa on myös se, että aamukuudelta alkava kisa pitää päästä loppuun saman päivän puoleen yöhön mennessä. Ja kaikki eivät pääse ihan maaliin asti. Lähelle kyllä, mutta eivät ihan. Voitteko kuvitella, miltä mahtaa tuntua, kun on treenannut ja lähtenyt matkaan aamun koitteessa, vetänyt itsensä 18 tunnin ajan aivan äärirajoille, ja sitten ei ole virallisesti edes suorittanut kisaa?

Sitten on olemassa myös tällainen uskomaton tositarina, jossa isä vie pyörätuolissa istuvan vammaisen poikansa kisan läpi. Alkaa vähän itkettää joka kerta, kun kuulen tästä edes mainittavan.

22550723_10159438881840203_2138571921_o

Lauantaiksi sattui vielä kuumin päivä viikkoihin; ihan mahdoton helle juuri sopivasti kisapäivälle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vaikka usein vuoret tuppaavat keräämään pilvimassaa Konan ylle. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen ja välillä käveleminen kuumuudessa muistutti niitä ensimmäisten viikkojen hikikokemuksia.

Voi meitä. Kävelimme muutaman kilometrin helteessä.

Sitten menimme uimaan. Kova päivä meille siinä kuumuudessa. Ihan ei olisi teräsmieskisaan menemistä.