Ironman kotikylillä

Miten jännä päivä lauantai olikaan! Koko maailman silmät kiinnittyivät hetkeksi meidän pieneen kotipaikkaamme, kaikkien kiinnostus kohdistui vuorokaudeksi saarelle keskelle merta, jokainen seurasi käsinkosketeltavan jännittyneenä, että mitähän siellä Konalla nyt tapahtuu.

Tältä meistä ainakin täällä tuntui. Tokikaan ihan kaikki tunteet eivät aina ole se koko totuus asioista.

22537879_10159438882330203_815563873_n

Mutta ei se mitään. Monia kuitenkin ihan oikeastikin kiinnosti ja ainakin omat vanhempani etsivät meitä nenä kiinni ruuduissa telkkarista. Ei näkynyt kuulemma, mikä on tietysti hirveän iso menetys kaikille katselijoille.

Legendaarisen Ironmanin aikaan Kona pursuilee ihmisistä. Mulle kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja aivan mahtava. Kadut olivat täynnä iloisia kannustusjoukkoja ja meitä muita ihmettelijöitä, musiikki soi ja terassit olivat täynnä porukkaa. Törmäsimme suomalaisiinkin, mikä oli jotenkin ihan hirveän iloista. Kun me ei olla omaa perhettä lukuunottamatta tavattu suomalaisia kuukausiin, oli suorastaan ihanaa päästä vaihtamaan ajatuksia tutulla kotimaisella. Ja minua ja ystävääni veikattiin siskoksiksi, mikä oli sekin varsin ilahduttavaa.

Huomaatteko ylisanojen käytön? Yritin vähän taltutella, mutta tämän enempää en pysty.

22560925_10159438881675203_3731560_o

En meinaa päästä yli siitä, että koko maailman triathlonkisojen kovin koitos järjestetään juuri täällä. Että tämä meidän pikkuinen kaupunkimme herää kerran vuodessa tällaiseksi kisakeskukseksi. En meinaa päästä yli siitäkään, että kilpailijat uivat ensin 3,86 km avovesiuintia Kailua-Konan lahden aalloissa, minkä jälkeen pyöräilevät 180 km täältä Hawiin ja takaisin, ja sitten vielä juoksevat täysmaratonin Keauhousta Keahole Pointiin ja sieltä takaisin Konan keskustaan, jossa mekin voittajaa odotimme. Ja kaiken tämän kovin teräsmies teki noin kahdeksassa tunnissa. Suomalaisetkin edustivat maata ihan käsittämättömän hienosti.

Hirmu hurjaa on myös se, että aamukuudelta alkava kisa pitää päästä loppuun saman päivän puoleen yöhön mennessä. Ja kaikki eivät pääse ihan maaliin asti. Lähelle kyllä, mutta eivät ihan. Voitteko kuvitella, miltä mahtaa tuntua, kun on treenannut ja lähtenyt matkaan aamun koitteessa, vetänyt itsensä 18 tunnin ajan aivan äärirajoille, ja sitten ei ole virallisesti edes suorittanut kisaa?

Sitten on olemassa myös tällainen uskomaton tositarina, jossa isä vie pyörätuolissa istuvan vammaisen poikansa kisan läpi. Alkaa vähän itkettää joka kerta, kun kuulen tästä edes mainittavan.

22550723_10159438881840203_2138571921_o

Lauantaiksi sattui vielä kuumin päivä viikkoihin; ihan mahdoton helle juuri sopivasti kisapäivälle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vaikka usein vuoret tuppaavat keräämään pilvimassaa Konan ylle. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen ja välillä käveleminen kuumuudessa muistutti niitä ensimmäisten viikkojen hikikokemuksia.

Voi meitä. Kävelimme muutaman kilometrin helteessä.

Sitten menimme uimaan. Kova päivä meille siinä kuumuudessa. Ihan ei olisi teräsmieskisaan menemistä.

Your skin is so soft ja havaijilaisia poskipusuja

Amerikkalaiset, jos jotkut, osaavat kehua. En ole pysynyt perässä, kuinka monta kertaa olen jo kuullut lauseen you guys are just so awesome. Ja tietysti haluan uskoa, että kehu on täysin vilpitön.

Eräs oppilaani tapaa silittää käsivarttani ja huokaista your skin is so soft! Opettajana olen kyllä tottunut kuulemaan kaikenlaista, mutta tämä on kyllä ollut ensimmäinen laatuaan.

20171011_161322

Poskisuukot kuuluvat ranskalaiseen kulttuuriin jopa joogasalilla, mutta havaijilaista tapaa moiskauttaa pusua yhdelle poskelle en ole vielä täysin ottanut haltuun. Se kun tulee suoraan sivulta keskelle poskea, ettei siinä voi itse suukottaa muuta kuin ilmaa – ja näin toki älykkäästi aina teenkin. Joskus olen siinä samalla kuullut, että hiukseni ovat upeat tai että lapseni ovat aivan mahdottoman kauniita. No niin, kyllä, kiitos, nice to meet you too!

Poskipusukulttuurin oppiminen on siinä mielessä vähän hankalampaa, että niitä jakelevat vain aidot paikalliset, eivätkä tänne muualta muuttaneet amerikkalaiset, joita on kuitenkin saarella paljon. En itse koskaan mene ketään pussailemaan, mutta olen aina valmiudessa, jos poskeani siihen malliin lähestytään. Valmiina pussaamaan ilmaa, siis.

20171011_161112

Mitä kehusanoihin tulee, itsehän olen siinä(kin) mielessä omituinen, että aloitan täällä asuville ystävilleni lähettämäni tekstiviestit sanalla sweetie. Kotopuolessa kun totuin ystävien kesken tapahtuneeseen murutteluun siinä määrin, että venytin tavan nyt sitten tännekin – vain ollakseni porukan ainoa, joka tätä sanaa viesteissään käyttää. Mutta täällä taas viljellään ihan mahdottomasti huutomerkkejä.

I’m SOOO happy we met!!!!! You’re amazing!!!!!!! We have to have coffee soon!!!

Ja tämä kuulkaa tarttuu.

Te ootte niin mahtavia!!!!! Kiitos, kun luette tätä blogia!!!!!! YOU’RE SO AWESOME!!!!!!!

Ummikkolapsi oppii englantia, osa III: pihalla koulussa

Ekaluokkaa on takana nyt seitsemän ja eskaria kahdeksan viikkoa. Kielen kanssa eletään mystistä vaihetta. Molempien opettajat kertovat, että lapset tuntuvat ymmärtävän ohjeita jo hyvin, mutta lapset itse sanovat, etteivät ymmärrä yhtään mitään. Me vanhemmat taas ei tiedetä, mitä lapset ihan oikeasti tällä hetkellä osaavat.

Kuopus laulaa lähes koko ajan. Muutama viikko sitten hän lauloi oppimaansa laulua, joiden sanoista oli poiminut pelkät vokaalit suunnilleen oikeille paikoilleen. Niin suloinen ja koominen yhtä aikaa, etten voinut olla (sala)kuvaamatta esitystä.

Eilen tyttö lauloi taas uutta laulua ja nyt tunnistin jo kaikki sanat. Lapsi itse tuskin edelleenkään ymmärtää, mitä laulaa, mutta osaa jo kuunnellen poimia oikeat sanat käyttöönsä.

20171007_082555

Kavereiden kanssa lapset hörhöävät ihan niin kuin ennenkin. Poika on jatkanut lähinnä mölyämisen universaalia kieltä käyttäen ja tyttö turvautuu mm. ilveilyyn. Yksinkertaisia käskyjä kuten come on, let’s go, yes ja no käytetään edelleen keskustelujen kivijalkana.

Poika harjoittelee koulussa tunnistamaan ja kirjoittamaan yksitavuisia sanoja kuvien avulla. Kertaustunnilla opettaja oli näyttänyt pojalle hatun kuvaa ja pyytänyt kirjoittamaan sen. Paperille oli ilmestynyt sana hät, mistä opettaja oli ollut varsin riemuissaan.

Lapsi myös piirsi mulle juuri kuvan, johon kirjoitti Ailavjuu. Kuulostaa keksityltä, mutta ei sitä ole.

20171007_082417

Esikoisella on läksynä lukea englanninkielisiä kirjoja yhteensä 90 minuuttia viikossa. Käytännössä siis me luemme lapselle ja sitten tulkkaamme ne lause kerrallaan suomeksi. Nyt saimme koulusta kuvasanakirjoja harjoiteltavaksi ja tutustumme sanoihin kuin vauvojen kanssa ikään. Kotona emme kyllä enää opettele englantia sen enempää, vaan annamme aivojen levätä. On nimittäin väsynyttä väki täällä. Savu näyttää nousevan korvista ja molemmat ovat syvällä unessa iltaisin tasan kahdeksalta.

Mutta kyllä muakin väsyttää tämä kaikki, vielä uusi, ja toisen kielen jatkuva käyttö. Tässä puolison oltua pois kotoa (hän saapuu tänään!) ajattelin toiveikkaana, että ainakin iltaisin saan sitten ruhtinaallisesti omaa aikaa, kun lapset sammuvat niin aikasin. No, itsehän olen mennyt noin puolen tunnin kuluttua perästä petiin.

Kun aivot pääsevät rauhoittumaan ja lepäämään täällä päivisinkin vähän paremmin, ollaan taas voitettu yksi muuttoon liittyvä haaste. Ehkä ensi vuonna.