Suuria harppauksia pienille ihmisille

Meillä on mennyt ihmeen helposti kaikki tässä puolison poissaolon aikana. Yhteisö täällä on näyttänyt voimansa: ihmiset ovat pyytäneet lapsiamme hoitoon, kutsuneet luokseen uimaan ja kävipä yksi ystäväni kaupassakin puolestani.

Myös lapset ovat olleet suurimman osan aikaa iloisia kuin mitkä. Riitoja on ollut vain vähän ja tuntuu, että jollain tasolla varmaan hiffaavat, että nyt on parempi puhaltaa yhteen hiileen. Skype-puheluiden lopussa kyllä Kuopuksella tulee aina itku, ja päiviä isän paluuseen lasketaan malttamattomasti.

Kampuksellamme tapahtuu kolmen kuukauden välein peruskurssin oppilaiden vaihto. Neljä kertaa vuodessa iso osa porukkaa vaihtuu, kun uudet opiskelijat tulevat sisään ja muut lähtevät maailmalle. Pari viikkoa täällä oli juuri aika hiljaista, kun kampuksella pyöri vain me pitkään täällä työskentelevät opettajat ja muu henkilökunta sekä useamman vuoden opiskelijat. Kolmen kuukauden välein pidetään aina myös juhlat uusille opiskelijoille, Aloha Welcome Night.

Tervetuliaisilta oli nyt edeltävänä perjantaina. Ja se oli upea ilta. Eniten ehkä siksi, että tajusin, minkä matkan olemme täällä kolmessa kuukaudessa jo kulkeneetkaan.

Kävin lasten kanssa ensimmäisessä Welcome Nightissa sillä viikolla heinäkuussa, kun olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin saapuneet tänne. Puoliso oli kuumeessa kotona ja minä vein toiveikkaana lapset iltaan, jossa oli luvassa hulaa ja tulitaiteilijoita.

Ja lapset inhosivat joka hetkeä.

Oli kuuma ja väsytti. Ihmisiä oli yleisössä melkein tuhatpäin ja me seisoimme sivustalla, jotta lapset saivat liikuskella vapaasti. Molemmat narisivat ja kitisivät ja vaativat päästä kotiin. Minä katselin ihmismassaa ja mietin, miten ikinä pystyn ottamaan tällaista määrää porukkaa haltuun ja miten ihmeessä tästä määrästä ihmisiä voi löytää itselleen ystäviä. Lähdimme kotiin kesken illan kukin eri tavoin turhautuneina.

Viime perjantai jää kalenteriini ensimmäisenä iltana täällä, kun meidän molemmat muksut leikkivät täysin vapautuneesti kavereidensa kanssa ilman, että tarvitsivat minua tulkikseen tai muuten vaan henkiseksi tueksi. Juttelin ja halasin illan aikana ainakin viittä omaa ystävääni. Nautin ohjelmasta ja lapset seurasivat itsekin b-boyden, hularyhmien ja tulitanssijoiden esityksiä henkeään pidätellen. Kunnes taas juoksivat viereiseen leikkipuistoon kiipeilemään, minulle sanaakaan sanomatta. Ei ehtinyt, oli niin kivaa!

Eikä väkijoukko tuntunut enää yhtään sen kummemmalta. Mulla on nyt se ihana pieni, oma porukkani, eikä tässä nyt sen enempiä kukaan tarvitse.