Havaijilla on ihan tavattoman rentoa ja helppoa elää lasten kanssa. Olemme vasta täällä joutuneet (tai päässeet, kuinka sen sitten näkeekin) siihen tilanteeseen, että lapset tulevat kaikkialle mukaan, sillä hoitajia ei juurikaan ole. Kun puolisolla on ollut töitä, on aikaisin koulusta päässyt Esikoinen hengaillut mun kanssa opehuoneessa kakkua syöden tai palavereissa sohvalla istuskellen. Kuopus on edustanut miehen musakokoontumisissa pehmoeläintensä kanssa ja molemmat kulkevat viikottain mukana melkein jokaikiset kyläilyt ja kauppareissut. Meidän elämä ei tosiaan ollut tällaista Helsingissä, jossa oli naapureita, ystäviä, kummeja ja etenkin lasten isovanhemmat apuna ja tukiverkkona.
Tähän on tottunut yllättävän nopeasti ja helposti, suureksi osaksi varmasti myös sen takia, että lapset ovat kaikkialle enemmän kuin tervetulleita.
Täällä en voisi kuvitellakaan, että kukaan alkaisi arvostella muita vanhempia tai heidän lapsiaan leikkipuistoissa, kahviloissa tai ravintoloissa ja kirjoittaisi vielä ajatuksistaan tekstin blogiinsa, kuten tietysti Suomessa voi aivan hyvin tehdä. Suomessa voi myös aivan hyvin kirjoittaa suomalaisista kurittomista kakaroista, joiden vanhemmat eivät osaa mitään.
Tiedän, että nuo tekstit olivat ja menivät jo, mutta saavat edelleen ja pitkään toimia hieman kyseenalaisena esimerkkinä Suomen keskustelukulttuurista. Kun siellä elää, asiaa ei ehkä edes niin ajattele, mutta aina voi yrittää: maailma on täynnä maita, joissa kaikenlainen vanhempien arvostelu loistaa poissaolollaan. Suomalaiselle mielelle jokseenkin tyypillinen epäkohtiin keskittyminen ei todellakaan ole mitenkään aivan välttämätöntä.
Jotain surullista Suomen menossa on, koska vain siellä saa tuntea, että lapsia vihataan jollain yleisellä tasolla. Ja ilmiö on ihan älytön, kun sitä katselee muualta. Myös erityisesti siinä mielessä, että vanhemmat itse, erityisesti äidit, kokevat oikeudekseen arvostella toisiaan.
Täällä lapsiin otetaan iloisesti kontaktia kaikkialla, heidän päitään silitellään ja kovaäänisiäkin touhuja ihastellaan. Tai sitten heihin suhtaudutaan aivan neutraalisti, yhtenä normaalina osana elämää, tulevat ja kulkevat siinä perheen mukana kuin ponnari perheen äidin päässä. Lasten ei odoteta käyttäytyvän täydellisesti, vaan heillä on vapaus olla ja opetella. Voitteko kuvitella, mitä tämä tekee lasten itsetunnolle? Tai niille eräille kasvattajille, jotka ovat tällaisessa ympäristössä itsekin paljon rennompia?
Olemme alkaneet ottaa tavaksi käydä ystäväperheemme kanssa Bubba Gumpissa syömässä aina, kun joku lapsistamme täyttää vuosia. Ruuan jälkeen viiden pienen pään joukko ei suinkaan jaksa istua pöydän ääressä aikuisia odotellen, vaan vaeltelee aidalle katsomaan merta tai kiipeilee pöytien vieressä olevan puun runkoa ylös ja alas.
Eikä tässä ole kenenkään mielestä mitään ihmeellistä.
PS. Osaa tähän keskusteluun ovat ottaneet myös Tahdon asiat-blogin Muusa Onko muualla helpompaa olla mutsi? -tekstillään sekä Viinilaakson viemää-blogin Paula otsikolla Mutsi matkustaa muualla helpommin.
Konalla 
Ihana postaus! Voi että, tuollaisessa ilmapiirissä on tosiaan ihanaa ja vapauttavaa kasvattaa lasta. Miten ihanalta lapsista tuntuu, että ovat joka paikkaa tervetulleita – lapsina! Eikä minään pikkuaikuisina. Varmasti sielläkin komennetaan, jos homma menee yli, mutta koska lapset kulkevat mukana kaikkialla, oppivat varmasti nopeasti itsekin miten missäkin ollaan.
Minä haluaisin itsekin rentoutua enemmän vanhempana. Mieluiten Havaijilla. Ilman välikausihaalareita ja kuravaatteita. 😀
Nimim. tuulee, talvi tulossa, vettä sataa, väsyttää ja tämän vuoden ”lämpimät” reissut jo tehty
TykkääTykkää
Haha, ja voi sentään, ymmärrän niin hyvin! 😅 Rentoutumista on mun mielestä vaikea pakottaa itsestään ulos epärennossa ilmapiirissä, mutta toki tällä lailla paljon mukavampaa on. Toisin sanoen olen itse paljon mukavampi. Mutta totta kai täälläkin lapsia komennetaan jos ja kun tarvetta on, mutta ei muiden lapsia ruveta kuitenkaan mulkoilemaan 😁
TykkääTykkää
On jotenkin hassua ajatella, toisten pitää lähteä maailmalle, jotta on tukiverkkojen saavuttamattomissa. Itse Helsingissä asuvana kahden taaperon yh-äitinä ihmettelen edelleenkin, millaista olisi elää, mikäli olisi yksikin aikuinen, jota voisi kutsua tukiverkoksi. Ei ole isovanhempia, ei sisaruksia, ei edes yhtään sukulaista tai ystävää. Lapset kulkevat kanssani kaikkialle ja jos eivät ole tervetulleita, en mene minäkään.
TykkääTykkää
Olen kyllä todella pahoillani sun tilanteesta. Ei kenenkään pitäisi joutua elää yksin, ihmistä ei ole rakennettu elämään yksin. Tukiverkot, lähimmäiset ja ystävät ovat hyvinvoinnin kannalta niin tärkeitä. Toivon sulle sellaista uutta aikaa, jossa voit alkaa ottaa kontaktia ihmisiin vaikka leikkipuistoissa ja ilmaista halusi saada seuraa. Ja että siihen vastataan ja saat rakennettua ympärillesi tukiverkkoja ystävistä.
TykkääTykkää