Puuroriisiä, ruisjauhoja, Pätkiksiä ja Thanksgiving

Eilinen Kiitospäivä oli melkoinen mainioiden tapahtumien kavalkadi. Söimme ystäviemme kanssa lounaan kampuksella melkein tuhannen muun iloisen juhlijan kanssa ja sillä välin oli kotiimme hiippaillut viisihenkinen joukko Suomesta. Lapsuudenystäväni tuli pariksi viikoksi häämatkalle uunituoreen puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa, ja ensitöikseen tyhjensi repullisen tuliaisia meidän olkkariin. Nyt on kaapit pullollaan suklaata, salmiakkia, lakua, jälkiuunileipää, kaurasatasta sekä xylitolia sen monissa muodoissa, muutamia mainitakseni. Olen tässä välillä haikaillut karjalanpiirakoiden perään, joten näppäränä leipureina ystäväni toi mukanaan sekä kaulimen (aivan iskemättömän Pirkan) että riisiä ja jauhoja. Piirakoista tulee varmasti upeita, sillä kokemusta kummallakaan niiden leipomisesta ei juurikaan ole. Tunnekokemus korvannee maun ja ulkonäöstä ei välitetä.

Nopeahkon kotonaolon jälkeen suuntasimme Waikoloaan, jossa tuuli niin ettei kyllä koskaan missään. Aivan innostuin liioittelemaan. Mutta kyllä tuuli. Sellaista havaijilaista talven tuntua eilisessä jo oli, kun merivesikin oli viileätä (minusta, muut uivat kyllä ihan tyytyväisen oloisena) ja auringonlaskun jälkeen asteita oli enää vain vähän parinkymmenen paremmalla puolella. Suomalaiset eskimot ovat menneet täällä virallisesti pilalle ja tottuneet niin tanakasti jatkuvaan ikihikeen, että nykyään jo tällaisissa lämpötiloissa paleltaa.

Eilen unohdin orkestroida ystäväjoukkomme yhteiskuvan, mutta muistanette tämän porukan, meidän ensimmäiset ystävät? Valitsette nyt sieltä vaan yhden korealaisperheen sekä kaksi blondia pitkätukkaa ja heidän puoliveriset puolisonsa lapsineen, niin löydätte eilisen joukkiomme. Lokaatiokin oli sama, tosin eilen söimme iltapalamme sisätiloissa. Suomalaisista ystävistämme meillä ei ole eiliseltä yhtään kuvatodisteita. En melkein voi uskoa.

Illalla yritin katsella porukkaamme vähän uudesta näkökulmasta, kun mietin, että miltähän tämä kaikki nyt ulkopuolisesta vaikuttaa. Tiedättekö, vähän samalla tavoin kuin katselee eri silmin kotikaupunkiaan, kun sitä näyttää vieraille. Tulin jotenkin entistä enemmän sille kannalle, että olemme kyllä löytäneet tuhannen ihmisen kampuksesta harvinaisen samanhenkiset tyypit seuraksi. Jotenkin pata kantensa aina löytää, miten lie se sitten tapahtuukin.

Kun jo hieman lasten nukkumaanmenon jälkeen teimme lähtöä, ohjasin viisivuotiasta Kuopusta yhdellä sanalla, pissalle! Yksi miehistä kysyi, että tarkoittiko sana suomeksi tule. No, it means that she needs to pee now. Hetken naurettuamme tämä kanadalainen meni puolisoni luokse aikomuksissaan yllättää tämä juuri oppimallaan sanalla. Muutamat äänteet vaan vähän pyöristyivät sanojan suussa ja hän meni riemuissaan hihkaisemaan siipalleni, että bisselle! Ja mitäs muuta mies siihen kuin Yes! I’m in! Ihan vaikka kaikki miehet siitä niin kimpassa nyt saman tien.

Suomen kieli on ihana.