Mistä rohkeus lähtöön?

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olemme kuulleet olevamme tosi rohkeita, kun uskalsimme tänne lähteä. Itse en ole kokenut tätä muuttoa mitenkään erityisen uskaliaaksi, enkä itseäni kertaakaan sen enempää rohkeaksi. Joku tässä ei nyt kohtaa.

Jotta voi olla rohkea, pitäisi ensin pelätä jotain. Mä en muista kertaakaan pelänneeni, vaikka liikkuvia osasia ja paljonkin poskille kuumana virranneita kyyneleitä on tähän matkan varrelle sattunutkin.

On tässä tosiaan kaikenlaista ollut. On ollut tunteita ja ajatuksia. On ollut surua, jotain yleismaailmallista ahdistusta, ikävääkin välillä ja paljon, paljon työtä. Tavallaan myös epävarmuutta, mutta se nyt on sellaista. En tarvitse virkaa, sopimuksia tai tietoa tulevasta voidakseni tuntea oloani turvalliseksi. Tällä hetkellä en saa työstäni edes palkkaa.

Sekö siinä pelottaa? Kun ei tiedä, mitä edessä on ja miten sitä pärjää ja mitä jos mikään ei sitten onnistukaan?

P1240232
Kuvat: Joel Mendez

Mitä sitten, jos ei onnistu?

Omia mahdollisia muuttounelmiaan ei kannata rytätä syrjään vain siksi, että ei uskalla. Tietysti tiedän ihan omastakin kokemuksesta, että aina ei pysty lähtemään ja joskus elämässä on tilanteita, ettei vaan mitenkään voi irroittautua siitä, missä on kiinni. Mutta jos voi, ja ainoa este on se oma pää, niin sille päälle kannattaa puhua järkeä. Tai tunnetta. Ainahan pääsee takaisin. Lentoja kulkee, junalla pääsee ja maailmassa on edelleen Whatsapp.

Ehkä ulkomaille muuttoon ei tarvitse suhtautua niin lopullisena asiana. Voihan sitä ensin lähteä vaikka vaan vähän käymään jossain. Jossain sopivan lähellä, sillä lailla sopivan pitkäksi, mutta kuitenkin lyhyeksi aikaa. Vähän niin kuin kylmään veteen totuttelisi. Mikään pakko ei suinkaan ole jättää kaikkea taakseen ja muuttaa vaikka jonnekin Havaijille. Ja sellaiset mitä jos-kehät kannattaa lopettaa heti alkuunsa, koska huonosti voi asiat skulata, vaikka kotonaan pysyisi. Ja oikeasti asioilla on yleensä tapana loppujen lopuksi järjestyä.

Muutaman kuukauden mittainen käväisykin näyttää lähtijälleen jo jotain. Siinä ehtii oppia uutta sen verran, että paluun jälkeinen kulttuurishokki (hyvin todennäköinen sellainen!) laittaa kyllä ajattelemaan. Kotimaassa kaikki on säilynyt ennallaan, mutta lähtijä on muuttunut. Maailmankuva on väistämättä laajentunut, ja uusia tuttavia ja kavereita ja kokemuksia on kertynyt iso liuta. Oma, vanha elämä ei välttämättä enää tyydytäkään, kun on päässyt näkemään jotain muuta ja aivan kaikkea katselee uusin silmin. Tai sitten onkin reissuilla vaan vahvistunut se, että haluaakin asua siitä lähtien aina ja iankaikkisesti Suomessa. Ihan hyvä löytö sekin.

P1240169

Mä en siis osaa antaa vastausta otsikon kysymykseen, mutta rohkaisen silti kokeilemaan siipiä, jos mahdollisuus siihen on. Mitään ihan kamalaa ei hyvin todennäköisesti tule tapahtumaan. Ja kyllä mä itse ainakin ennen meidän lähtöä mietin, että katuisin aivan tajuttomasti myöhemmin, jos en tätä nyt olisi edes kokeillut. Vähän siihen henkeen voi tätä miettiä, että mitä sanoisit 15-vuotiaalle itsellesi nyt? Uskoisiko se sua? Entä mitä luulet, mitä 80-vuotias sinä sanoisi tämänhetkiselle sinulle?

Yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää ei vain yksinkertaisesti ole ja vapauden voi entistä useammin meidän maassamme syntyneet valita. Se on sellainen käsittämätön etuoikeus, jota suurella osalla maailman väestöstä ei edes ole.

Sanoisin kuulkaa niin, että omia unelmia kannattaa arvostaa niin paljon, että niiden eteen tekee töitä. Ja takaisin pääsee aina.

Tästä syystä rakastan bloggaamista

Kirjoitin ensin otsikon, sitten tämän postauksen. Ja huomasin, että toimin kuten useimmiten: pääsen vastaukseen lopulta piiitkän taustakartoituksen jälkeen ja kautta. Mutta olkoon näin. Tervetuloa siis kurkistamaan tämän bloggaajan historiikkiin, koska sehän se on kiinnostavaa sellainen. Minä katsokaas en ole tässä ihan ensimmäistä kertaa asialla.

Aloitin bloggaamisen melkein viisi vuotta sitten yhden kaksivuotiaan ja yhden kaksikuisen äitiyslomalta ihan yhden illan päähänpistosta, tietämättä bloggaamisesta yhtään mitään. En minä osaa sanoa, mitä siitä nyt niin pitäisi etukäteen tietääkään, mutta en ollut aiemmin edes lukenut blogeja. Siinä mielessä vähän yllättävää, että päätin sitten alkaa kirjoitella sellaista itse.

Blogin nimi oli Vähänpä tiesin ja kuvasi kahteen sanaan kiteytettynä tunteitani vanhemmuudesta. Kun eihän se nyt mennyt yhtään niin kuin Strömsössä tai kuten kuvittelin tai sillain kuin teillä muilla. Sieltä sitten tummien silmänalusten ja puklurättien varjoista aloin kirjoitella kokemuksistani ja yhtäkkiä löysinkin ihan uuden maailman: blogia ahkeraan kommentoivat ihmiset. Ja koska minullakin oli silloin vain aikaa, luin ja kommentoin aivan intona muiden blogeja.

Oikeasti en tiedä, miten silloin ehdin niin paneutua siihen muiden mainioiden blogien kommentoimiseen. Nyt en ehdi millään, vaikka haluaisin. Hyvä, jos ehdin omaani kirjoittaa.

No mutta, silloin oli toisin. Olimme kaikki niin kovin ahkeria ja omaankin pieneen blogiini kommentteja tuli paljon. Sellaista aktiivista sakkia oli se. Ja sitten me keksittiinkin yhdellä porukalla joku kaunis kevätpäivä, että nähtäiskö. Ja niillä treffeillä oli niin tajuttoman hauskaa, että näimme useamminkin vähän eri kokoonpanoilla siitä lähtien, viimeksi tämän vuoden maaliskuussa.

23514719_10159535828820203_389554078_o

Osa meistä on sittemmin lopettanut bloggaamisen (toiset meistä lopettaneet, aloittaneet, lopettaneet, aloittaneet) ja toiset jatkaneet kasvattamista ja voittaneet palkintoja ja vallan ammatikseen tekevät. Mahtavia tyyppejä kaikki.

Sitten aloitin taas työt ja alkoi ahdistaa ajatus, että kaikki sydänveriset kirjoitukseni löytävät oppilaideni tai heidän vanhempiensa näkökentille. Lopetin. Sitten aloitinkin jossain vaiheessa taas uudestaan, Perillä-nimisellä blogilla. Nimi ei viitannut siihen, että yhtäkkiä olinkin sitten perillä kaikesta, vaan enemmänkin Jon Kabat-Zinnin ajatukseen siitä, että olet jo perillä siinä kaikessa keskeneräisyydessä. Että kaikki on niin kuin ihan hyvin sillain miten nyt sitten onkin.

Kirjoittelin niitä näitä ja yhtäkkiä yksi postauksistani lähti viraaliksi. Se saattaa edelleen kaikessa yllättävyydessään olla yksi elämäni absurdeimpia kokemuksia. Sitten aloitinkin töiden lisäksi vielä opiskelut ja laitoin senkin blogin salasanan taakse, koska jostain oli karsittava. Olin varma, etten aloittaisi enää koskaan uudelleen.

23469240_10159535828290203_721762031_o

Kun sitten lähtömme läheni, monet kaverit alkoivat pyytää blogia. Ehkä sinnikkäin heistä oli Hanne, joka jaksoi perustella, miten kivaa se on. Ja niinhän se on, olin aivan unohtanut!

Nykyään yksi parhaimpia ja keskustelevimpia yhteisöjä mulle ja mun näkövinkkelistä on Ulkosuomalaisten blogit-ryhmä, jossa otetaan ihanan aktiivisesti kantaa kaikkeen. Sinne voi kuka tahansa hakeutua jäseneksi, jos ulkomailla asuvien jutut kiinnostavat. Ryhmä on huippu! Ja sieltä on alkanut löytyä hauskoja tuttuja kasvoja, joista aina ajattelen, että voisinpa tavata heidät livenä. Nyt olen pikkusen kaukana blogitreffejä ajatellen, mutta ehkäpä ensi kesänä Suomen-lomalla, mistäs sitä tietää.

Hieman kautta rantain pääsen vihdoin siis tähän päivänpolttavaan kysymykseen: miksi rakastan bloggaamista. No, ihmisten takia. Kontaktien, naurujen, jaettujen ahdistusten. Lukjioiden, jotka lukevat ja niiden, jotka lisäksi sanovat jotain. En varmasti jaksaisi kirjoittaa kovin kauaa, jos teitä ei olisi.

Jos kirjoittaminen kiinnostelee, niin suosittelen aloittamaan.

Ummikkolapsi oppii englantia, osa IV: luolamiesten kokonaiset lauseet

Edellisestä kielikatsauksesta on vajaa kuukausi, mutta yhtäkkiä täällä puhutaan englantia. Älkää tokikaan liikaa innostuko. Lauseet ovat useimmiten melkoista luolamiestasoa, mutta kokonaisia ajatuksia kuitenkin, vaikka aiheiltaan pyörivätkin hyvin yksinkertaisten teemojen ympärillä.

Screen Shot 2017-11-01 at 21.04.26

Viime viikolla Esikoinen oli sopinut luokkakaverinsa kanssa skeittitreffit. En tiedä, miten. Skeittailemassa sitten ollessamme hän esitteli parhaan ystävänsä luokkakaverilleen sanoin this is my friend, Kai. Saatoin hihkaista jotain huonosti tunnistettavaa siihen väliin, ihan vaan ilokseni. Ja yllätyttyäni.

Tämä samainen luokkakaveri kysyi viime viikolla pojalta, että do you wanna go swim with me? Tähän Esikoinen vastasi innoissaan, että yes, let’s go swim Magic sands! I like this Magic Sands!

Perjantaisella retkellä kuulin juuri viisi vuotta täyttäneen Kuopuksen esitelleen lelukissansa ystävälleen sanoin this is boy, this is girl. Repuistaan hän kertoi, aloittaen suomeksi, että hänellä on niitä one small, two big.

Ekaluokkalainen on ollut vähän huolissaan, että unohtaa täällä suomen kielen. Tavallaan ymmärrän häntä. Me kun luetaan pojan lukuläksyjä, niin saatan useinkin tuijottaa kuvaa, jonka vieressä lukee slippers, ja miettiä, että mitkä ihmeet ne nyt olikaan suomeksi. Kuulostaa aivan älyvapaalta, tiedän, koska kyllähän minä nyt suomea osaan. Mutta eilenkin mainitsin pojalle, että tulevalla luokkaretkellä tullaan oppimaan uutta turtleseista. Turtleseista!

Screen Shot 2017-11-01 at 20.54.55
leapfrog.com

 

Ennen viimeviikkoiselle yöretkelle lähtöä Esikoinen sai ystävältään isänsä puhelimeen ääniviestin, jossa lapsi kertoi olevansa fiiliksissä tulevasta lähdöstä. Puoliso neuvoi poikaa vastaamaan viestiin, mutta harjoittelu jäi vähän vähälle. Äänitys päälle ja poika kertomaan, että I’m so sexcited.

Sitä ei vissiin lähetetty sitä viestiä.