Loma alkoi ja joulukin tuli

Olin melkein koko viime viikon sairaana. Katselin Frendien vitoskautta läpi ja lähettelin upeita videoviestejä Suomeen yhdelle ystävälleni, jonka olen tuntenut yli 30 vuotta. Perjantaiaamuna pesin hiukset ja tsemppasin itseni lasten joulujuhlien yleisöön. Esikoinen lauloi Jingle bellsin ja Joy to the worldin varsin reippaasti eka- ja tokaluokkalaisten kanssa ja sai Excellent Progress Certificaten. Tavallaan voisin jättää kertomatta, että saman diplomin saa aina jokainen ekaluokkalainen tässä koulussa, mutta menköön nyt, kerrankin rehellisyyden piikkiin. Kuopus seisoi hymyillen lavalla hulavaatteet päällä ja tanssi aina silloin, kun muisti. Tai halusi. Vaikea nyt mennä sanomaan, kun en kysellyt.

25508643_10159703832150203_292120205_o

Molempien juhlissa mulla nousi kyyneleet silmiin. Siellä ne nyt olivat, joukon mukana selät suorina ja molemmat vierailla kielillä laulaen. Mele kalikimaka alkoi tytön esitys havaijin kielellä ja päättyi englannin kieliseen, koko päiväkodin ja eskarin porukan korkealta ja kovaa raikuvaan yhteislauluun. Liikuttavat pienet ihmiset, jotka ovat selvinneet hienosti ensimmäisestä lukukaudesta uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, uusissa ympyröissä ja vieraalla kielellä.

Perjantai-iltana ajelimme leit käsissämme lentokentälle ja vastaanotimme vieraat, joita muksut ovat viimeiset kaksi viikkoa odottaneet enemmän kuin joulupukkia koskaan. Vanhempani, eli tuttavallisemmin mummi ja ukki, saapuivat tänne kauas kanssamme loman viettoon. Äitini on sillä tavalla pula-ajan lapsia, että kun kokkaa, kokkaa aina varulta viidellekymmenelle, ettei nyt ainakaan vahingossa kesken lopu. Näköjään tämä sama mentaliteetti ulottuu myös tuliaisten määrään: saimme kilotolkulla (enkä melkein edes liioittele) suklaata, xylitol-pastilleja, salmiakkia, paitoja, yökkäreitä ja minä lahjaksi myös uuden kameran nyttemmin hajonneen, epäonnisen Canonini jatkajaksi. Äitini onnistui tällä kertaa ylittämään jopa itsensä.

25510719_10159703819770203_85718239_o25485293_10159703443090203_835391286_o

Lapset ovat olleet enemmän kuin onnellisia vieraista. He nukkuvat yhdessä samassa huoneessa, katsovat elokuvia sylikkäin, kuuntelevat kirjoja, joita heille luetaan ja kertovat tarinoita syksyn varrelta. Osa on totta, osa ehkä ei.

Eilen menimme Konaa ympäri aivan turisteina ja esittelimme uutta kotikaupunkiamme isovanhemmille suurella lämmöllä. Kävimme syömässä rannassa ravintolassa, jossa ei yhtään paikallista näkynyt, mutta jonka mahi-mahi oli aivan tajuttoman hyvää. Siis oikeasti ihanaa. Jos kuvaisin ruokaa noin yleensä, laittaisin siitä kuvan nyt tähän.

Loman aikana on tarkoitus viedä vanhuksia (vitsi oli) ainakin vesiputouksille, tulivuorelle ja ystäviemme tapaamaan. Meinaamme myös ottaa ilon irti hoitajista siinä määrin, että käymme ilman pieniä ihmisiä ystäviemme luona iltoja istumassa. Ihan vain aikuisten kesken. Olkoonkin, että puoli vuotta täällä on mennyt melkoisen kevyesti ilman hoitoapua, on se nyt erittäin tervetullutta.

Saatan lähteä iltaisin ulos vain, koska voin.

 

Miksi suomalaiset eivät halua lapsia?

Multa jää täällä maailman toisella laidalla jotkut uutiset ja Suomen kokoiset kohut täysin huomaamatta, mutta onneksi on blogit. Laura kirjoitti taas hyvin siitä, miten lasten saaminen ei ole loppu millekään. Kirjoituksen pohjalla toimi Väestöliiton Perhebarometri, josta mm. Yle uutisoi. Väestöliiton tekemien haastattelujen mukaan useiden suomalaisten nuorten aikuisten mielissä vanhemmuus nähdään kaiken nielevänä, negatiivisena asiana, jota ei kannata itselleen lainkaan tavoitella.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten täällä on paljon helpompaa olla mutsi kuin Suomessa koskaan. Nämä Perhebarometrin haastattelujen tulokset vahvistivat entisestään uumoilujani siitä, että suomalaisessa kulttuurissa pesivä lapsivastaisuus pääsee jostain syystä kukoistamaan kotimaassamme. Ihan siinä määrin, että lapsiperhe-elämä näyttää niin ankealta, ettei siitä halua osaansa alkuunkaan.

25383432_10208143592746503_656252938_o

Olen itsekin suomalainen. Ja minä en halunnut lapsia, kun olin nuori aikuinen. Aina ennen ajattelin, että kyse oli vain minusta, mutta nyt täytyy kyllä jo kysäistä, että olinko sittenkin myös kulttuurimme tuote? Ja jos, niin miksi suomalainen kulttuuri tuottaa tällaisia ajatuksia lapsista ja perhe-elämästä?

Toisin kuin täällä, lapset eivät ole samalla tavoin näkyvä osa arkea Suomessa. Lapset viedään helpommin hoitoon kuin otetaan mukaan minnekään, olisivat vaivaksi kuitenkin. Täällä lapset kulkevat kaikkialle mukana –  ja tämä nähdään ainoastaan positiivisena asiana. Lapset saavat olla lapsia, toisia vanhempia ei arvostella ja lapsia kohtaan ollaan armollisia.

Olen kohdannut täällä monia kaksikymppisiä, jotka eivät malta odottaa, että tulevat vanhemmiksi. He ovat usein puhuneet meille siitä, kuinka ihanaa on sitten matkustaa ympäri maailman lapsen kanssa, opettaa seuraavalle sukupolvelle arvokkaista ja kestävistä asioista ja miten mahtavaa on, kun kaikkeen voi ottaa lapsen mukaan. He haluavat viettää aikaa meidän kanssa, sillä rakastavat perheitä. Tämänkin postauksen kuvat otti ystävämme Anna Grace, joka on syntynyt vuonna 1996. Vanhemmuus nähdään täällä monilta osin eri tavoin kuin Suomessa. Annammeko me suomalaiset vanhemmat perhe-elämästä ankeaa kuvaa? Onko se osan mielestä ankeaa?

25353467_10208143592026485_2042366651_o

Minäkin näin vanhemmuuden sarjana toistuvia, tunkkaisia kuvioita, joiden takia päättyisi kaikki oma ja itselle tärkeä. Jossain vaiheessa uskalsin kyseenalaistaa nämä ajatukseni, joiden syntysijoista en koskaan edes oikein saanut kiinni.

Sen varmasti jokainen aikuinen ihminen tietää, että aivan kaikkea ei voi kukaan tässä elämässä saada. Ja että kyllä, jos vastuulla on pieni ihminen, joutuu jättämään omia juoksuja vähemmälle, jotta lapsi saa tarvittavan määrän lempeitä sanoja, syliä ja huomiota. Mulla vanhemmuus on auttanut fokusoimaan haaveitani tarkemmin; tiedän, mitä haluan ja mitä se vaatii, ja jätän kaikki turhat liehukkeet pois. Keskityn pariin asiaan kerrallaan ja teen ne hyvin. Tällä hetkellä se tarkoittaa töitä, sillä sain juuri syventävät opintoni purkkiin, ja myöhemmin toivottavasti vielä TA-tutkinnon suorittamista loppuun. Olen myös suunnittelemassa tänne seminaaria kasvattajille ja alan ammattilaisille, mutta siitä lisää myöhemmin.

Lapsia ei tietenkään ole kenenkään pakko haluta, eikä kaikilla niillä, jotka valitsevat lapsettomuuden, ole näin negatiivisia ajatuksia asiasta. Päätös lapsettomuudesta nyt vain on mikä on, ja hyvä niin. Sanottakoon varulta vielä tämä: kaikilla on vapaus valita, eikä perheellistyminen ole kaikkien toivelistalla. Se on aivan hyvä näin. Ylen jutussa puhuttiin kuitenkin vain niistä hyvin negatiivisista käsityksiä perhe-elämästä, joista nousi myös tämän kirjoituksen pohja ja idea. Eniten mua itseäni kiinnostaa näiden kahden maan erot; täällä tulokset olisivat takuuvarmasti toisenlaiset. Selittäjänä voi hyvin todennäköisesti toimia elämän erilaisuus tässä kohtaa.

Elämä ei kuitenkaan pääty siihen, jos saa lapsia. Näin ajattelee tänä vuonna oman unelmansa toteuttanut äiti Havaijilta.

Loppulukukauden loputon väsyputoaminen

Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut ihan tajuttomasti uutta. Olemme rutistaneet muuton tänne, yrittäneet sopeutua kaikkeen uuteen ja vetäneet koko syyslukukauden ilman lomaa. Niinpä, kun perjantaina sain arvosanat annettua ja työt on tavallaan tältä lukukaudelta taputeltu, putosin aivan jäätävään väsymyksen alhoon.

Ainiin. Sain myös Havaijin aikaa perjantai-iltana juuri ennen keskiyötä kahden vuoden syventävät TA-opintoni purkkiin, Skypen kautta kiitokset tehdystä työstä ja diplomin postiin. Hyvästelin ihanan opintoryhmäni ja toivon, että pystyn välimatkasta huolimatta jatkamaan seuraavalle parin vuoden jaksolle ja kohti tutkintoa. Aivan käsittämättömän antoisa koulutus oli, enkä olisi ollenkaan valmis vielä lopettamaan.

25346417_10159674816755203_1508856775_o

Tänään onkin sitten ollut sellainen tunne, että keho on lyijyä. En meinannut jaksaa aamulla nousta sängystä ja puolilta päivin nukuin päiväunet. Lapsille on tarjoiltu lettuja, perjantaisia keiton jämiä ja köyhiä ritareita. Tänään oli myös ensimmäinen päivä melkein puoleen vuoteen, ettemme tehneet mitään muuta kuin olleet kotona.

Ennen kuin joku siellä tätä nyt hiljaisesti paheksuu, niin kerrottakoon tämä: täällä on tosi vaikeaa pitää kotipäiviä, koska asuntomme on niin pieni ja kuuma. Päivisin lämpötila on sisällä heittämällä yli 25 asteen koko ajan, eivätkä kattotuulettimet auta viilentämään oloa tarpeeksi. Muksut toki juoksevat useinkin keskenään pihalla, kuten tänäänkin, mutta yleensä jokaikinen viikonloppu käydään vähintään uimassa. Rannalla ei riidellä, siellä saa mekastaa, siellä kuluu energiaa. Mutta tänään ei vaan pystynyt liikkumaan minnekään, yökkärinkin vaihdoin t-paitaan joskus kolmelta iltapäivällä.

Soitin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni Joulun Teen-levyä, jota olen kuunnellut joka joulu sitten vuoden -88. Makasin aivan raatona sohvalla ja liikutuin kyyneliin. On ollut kyllä aikamoinen syksy. Mieli ei kerkiä prosessoimaan kaikkea yhtä nopeasti kuin uutta tapahtuu. Niin ja talvihan nyt jo tosiaan on. En ole sitäkään tässä tajunnut.

Viimeinen viikko ennen lomaa lasketellaan koululasten kanssa rauhallisesti jouluun. Askarrellaan joulujuttuja, luetaan joulusta ympäri maailman ja soitetaan joululauluja. Ehkä soitan niille Loiria. Olisivat varmaan tosi iloisia.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Sitten voin oikeasti huokaista ja ehkä miettiä pari kertaa, että mitähän ihmettä kaikkea tähän viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut. Perjantaina kolmen viikon mittainen joululoma alkaa aamupäivällä molempien lasten esitysten jälkeen. Ekaluokkalainen sai myös tavattoman hyvän todistuksen – tämän koulun tapaan näin hänenkin arvosanansa jo perjantaina. Parhaat prosentit (95!) poika sai kuin saikin korean kielestä, mikä jaksaa ihmetyttää ja huvittaa ihan yhtä lailla. On kuulemma luokkansa paras, lausuukin niin nätisti. En ihan oikeasti jaksa välillä ymmärtää lasten kykyä omaksua uutta.

Itsekin sitä voisi vähän nopeammin omaksua. Vaikka eihän tässä varmaan kukaan tuolla maailmassa ole syksyn aikana huomannut, että vähän hitaalla olen välillä käynyt. Olen hoitanut työt reippaasti ja hymy huulilla ja samalla miettinyt, etten nyt kyllä jaksa enää yhtään uutta informaation palasta, enkä osaa enkä tiedä enkä jaksa. Enkä muista, en sitten mitään! Että sillä lailla pikkusen punaisella on mittarit tässä käyneet.

Mutta kyllähän tämä tästä. Minä rakastan joulua. Rakastan joitakin jouluperinteitä. Niinpä marssin viikon alkaessa kauppaan ja alan valmistaa glögiä. Ja lehtitaikinaa torttuihin. Perjantaina vanhempani tulevat tänne kolmeksi viikoksi ja me pääsemme kuukausiin taas kahdestaan jonnekin.

Ehkä menemme päiväunille.