Big Island on ihan käsittämättömän upea. Saaren maisemat muuttuvat silmiinpistävästi aina lyhyen ajomatkan jälkeen: löytyy sademetsää, kuivaa laavakenttää, ruohokenttää, vuorta (ja tällä hetkellä yhdellä niistä myös lunta) sekä hiekkarantoja, valtavia laaksoja ja ikivanhoja metsiä. Lähdimme puolison kanssa kahden tänään ajelemaan kohti Yhdysvaltojen eteläisintä kärkeä, vajaan parin tunnin ajomatkan päähän meidän kotoa. Parkkeerasimme vanhan Hyundaimme muiden autojen sekaan reilun neljän kilometrin päähän Green Sand Beachista, joka myös Papakolean nimellä tunnetaan, ja lähdimme patikoimaan.

Kävelimme rannalle melkein tunnin. Päivä oli melkoisen lämmin ja vastaamme tuli ihmisiä niin bikineissä kuin pelkissä kalsareissakin. Astelimme, etenkin alkuun, vallan vauhdikkaasti ja naureskelimme reippautemme luuloissa (toki aivan hyväntahtoisesti) keskenämme autokyydin maksaneille porukoille. No, sen naurun söimme kyllä myöhemmin. Ensimmäinen parin litran vesipullo hupeni menomatkalla ja toista yritimme säästellä paluumatkaan. Seura oli kyllä iloista ja maisemat komeat. Kuten toki seurakin, mutta tänään katselin enemmän maisemia.

Kannatti patikoida. Ranta oli upea, aivan ihana. Melkoisen täynnä kyllä, mutta mitäpä se nyt haittaa. Kävimme snorklailemassa, käsi kädessä. Ennen kuin joku siellä nyt oksentaa, niin tarkennetaan sen verran, että mua alkoi vetää varpaasta kipeästi suonta siellä syvyyksissä ja siippa jeesasi tasapainottamalla matkantekoa. Kaunista oli, mutta ei tokikaan Two Stepsin voittanutta.

Tunnin patikoinnin ja pidemmän pulahtamisen jälkeen ei kyllä millään meinannut jaksaa ajatella kävelyä takaisin parkkikselle. Onneksemme kohtasimme iloluonteisen, paikallisen uber-kuskin, joka lastasi väsynyttä väkeä seisomapaikoille pickup truckinsa lavalle hintaan kymppi per pää. Rystyset valkoisena rutistin matkan ajan metallista reunakaidetta ja toivoin, etten kolauta siihen kuopissa kylkiluitani. Pikkusen myös jännitti, kun auto kippasi vinoilla teillä johonkin 45 asteen kulmaan (en todellakaan oikeasti tiedä) ja moottori meinasi välillä sammua pieniin ylämäkiin. Hiukset hulmuten sitä mentiin ja tuntui, että auto ajoi ihan sairaan kovaa onnettoman huonokuntoisilla teillä. Todellisuudessa mentiin ehkä kolmeakymppiä.

Rannan jälkeen käytiin vielä Yhdysvaltojen eteläisimmässä kärjessä, South Pointissa. En hypännyt. Meri oli kyllä kutsuva, mutta ei niin kutsuva. Sen verran nössö olen, etten olisi uskaltanut.

Päivä sai vielä arvoisensa päätöksen, kun ajeltiin takaisin Konalle. Aurinko laski liekinpunaisena vasemmalla ja sen sijaan, että oltaisiin menty heti kotiin, ajelimme vanhalle lentokentälle. Nappasimme pyyhkeet kainaloon ja menimme rannalle katselemaan tähtiä. Kuu loisti silmiin, emmekä puhuneet toisillemme sanaakaan. Jotain Jay-Z:n Blueprintiin liittyvää selostusta siinä kuunneltiin.

Sitä mä kyllä samalla siinä mietin, että onpa meillä uskomaton uusi koti tätä nykyä.