Vaikka poikani on alakoulun luokanopettajan lapsi, ei hän saa mitään sen kummempaa opetusta kotona. Jotenkin luulen tämän olevan aika yleistä opettajien keskuudessa, ainakin omien opettajakavereideni kesken. Opetushommat on niin sanotusti taputeltu siinä vaiheessa, kun tullaan kotiin, joten lapsi on tehnyt sitten iltaisin sen, mitä hänen tämänhetkinen koulunsa läksyjen suhteen vaatii. Eli tosi vähän.

Muutaman kerran olen päästänyt ajatukseni aidan toiselle puolelle, eli Suomeen, jossa koulun pihan nurmi loistaa vehreämpänä kuin Havaijin laaksot koskaan. Ekaluokkalainen ei saanut syksyllä tuntiakaan kuvista, noin lukujärjestyksellisesti, vaikka teki kyllä suurehkon projektin otsikolla Ancient Civilizations: siinä hän rakensi kuuden viikon aikana ryhmänsä kanssa asteekkien kaupungin suurelle pahvin palalle. Kyllä siinä tuli kuulkaa paperia maalattua ja kiviä kerättyä. Käsitöitä ei myöskään löydy lukkarista ja askartelut jäivät muutaman joulukoristeen tasolle. Oikein hienoja olivat ne toki.

Tavallaan voisi ajatella, että ammattilaisena olisin huolissani, että lapseni ei myöskään harjoitellut syksyn aikana ollenkaan lukemista. Hänen läksyihinsä kyllä kuuluu lukea 90 minuuttia viikossa, mikä ekaluokkalaisten kohdalla tarkoittaa myös kuuntelemista. Me toki luetaan lapsille joka päivä; aloitettiin silloin, kun Esikoinen oli 9 kuukautta vanha, mutta suomeksi luettua ei saa läksyiksi laskea. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olemme lukeneet hänelle enkunkielisiä, helppoja lastenkirjoja joka viikko lause kerrallaan ja sitten kääntäneet ne suomeksi. Viikko sitten tapahtui erityinen käänne ja poika halusi lukea tuttua kirjaa ääneen itse. Yhden kerran. Mutta noin muuten on mennyt kyllä koko syksyn pelkällä kuuntelulla.

Englannin kielen kehittymisen kannalta systeemi lienee ihan hyvä, lukemisen kehittymisen kannalta vähän siinä ja siinä. Tai siis. Tokihan kirjojen lukeminen lapselle lisää myöhempää lukutaitoa, mutta jossain vaiheessa sitä itsenäistäkin lukemista olisi ihan kohtuullista harjoitella. Poika oppi eskarin keväällä itsekseen lukemaan, mutta ei ole taitoaan juurikaan sittemmin harjoittanut.

Vanhempani, jotka saapuivat tänne perjantaina lomansa viettoon, toivat mukanaan lapsille sekä suomalaisia ekaluokkalaisen kirjoja että eskarilaisen työvihkoja. Lapseni tuntien arvasin, että ne otettaisiin innolla vastaan, mutta en arvannut, että ihan näin innolla. Molemmat ovat mykeltäneet vihkojensa parissa arvokkaan hiljaisuuden vallitessa pitkiäkin pätkiä kerrallaan, monta kertaa päivässä. Ja miten ihania ovatkaan suomalaiset koulukirjat! Ette uskokaan, miten surkeita ne voivat jossain muualla olla!

Näissä on kivoja kuvia, hauskoja ideoita, järkeviä tehtäviä, hyvät henkilöhahmot. Taikamaan Aapisesta Esikoinen on myös ukin kainalossa lukenut tavuja ja Aapisen lyhyitä tarinoita. Ja kuten olin lapsen kirjoituksista huomannut, sama tapahtui lukiessa: tälle englantia ja koreaa oppivalle koululaiselle piti taas uudestaan selittää, miten lausutaan pitkät vokaalit ja tavutetaan kaksoiskonsonantit. Oli päässyt tässä syksyllä unohtumaan ja vähän vaikeita olivat.

Kuopus taas ihmetteli, miksi E sanotaan suomeksi ee ja englanniksi ii. Ja miksi I sanotaan suomeksi ii ja englanniksi ai. Hän halusi kirjoittaa vihkoonsa jotain ja muisti kirjaimet paremmin muodossa ei, bii, cii, dii, ii, ef, gii.

Niin kauan, kun tekeminen on kivaa, treenaamme tavuja ja suomen kielen äänteitä. Jos alkaa kyllästyttää, pidämme tauon ja palaamme asiaan myöhemmin. Vaikka oman äidinkielen vahva osaaminen onkin tavattoman tärkeää, on tässä nyt aika paljon muutakin opittavaa tälle kouluvuodelle. Otetaan yksi asia kerrallaan – ja toivotaan, että into säilyy.