Sain joulukuussa 20-vuotiaan harjoittelijan luokkaani. Hän on omalla tavallaan oikein ihana. Mutta siinä mielessä tilanne on ollut alusta saakka haastava, että hän on myös ensimmäinen mun luokassa työskennellyt harjoittelija, jolla ei ole alasta tuntiakaan opintoja takana, eikä ennen tänne tuloa päivääkään työkokemusta luokasta. Persoonana hän on oikeinkin vahva, sellainen mainion mustavalkoinen nuori, jolla on mielipide joka asiaan, vaikka ei ehkä asiaa joka mielipiteeseen.
En tässä kohtaa kerro, kenestä hän hieman muistuttaa, silloin kun tämä eräs oli vielä itse 20-vuotias. Mutta ymmärrätte ehkä, että vaikka todella välitän tästä tytöstä, ihan oikeasti, on jo alkuasetelma ollut hivenen vaikea. Eikä me olla hiertymiltä tässä vältyttykään.
Mä tiedän, etten millään muotoa ole mikään täydellinen ohjaaja, mutta tiedän myös, etten ole lainkaan sieltä pahimmastakaan päästä. Yleensä olen ihan positiivinen ja pyrin sellaiseen rakentavaan ohjaamiseen. Silti, viimeksi tänään kävimme keskustelun, jossa harjoittelijani kertoi, ettei suinkaan loukkaantunut palautteestani, mutta etten ehkä ymmärrä häntä oikein. Hänellä kun on sydän paikallaan.
Yritin selittää, ettei kyse ollut nyt hänen sydämensä asennosta eikä siitä, ettenkö tietäisi, että hän haluaa tehdä parhaansa. Kyse oli tällä kertaa siitä, että jos istuu autistisen pojan vieressä ja pyytää lasta hetki hetkeltä selittämään, miksi hän tekee matematiikassa virheitä, lapsi hyvin todennäköisesti hämmentyy.
Selitin, kuinka erityislapsia ja lasten oppimisvaikeuksia kannattaa mun mielestä lähestyä. Kerroin, että tällekin kyseiselle pojalle asiat ovat niin konkreettisia, että siirtyminen murtolukuja harjoitellessa tutusta pyöreästä kuviosta (jota kutsumme ilman muuta pizzaksi) numerojanalle on suunnilleen sama asia kuin hyppäisi omasta äidinkielestä unkarin opiskeluun. Opettajan pitää auttaa lasta luomaan yhteys näiden kahden kuvan välille opettamalla asia kuin se tulisi lapselle täysin uutena asiana. Antaa murtolukukakut käsiin kosketeltaviksi ja laittaa lapsi samaan aikaan vaikka hyppimään lattialla numerojanan yli. Ja kehua jokaisesta onnistumisesta matkalla.
Mutta kun luulen ettet ymmärrä, että minä haluan parasta näille lapsille.
Niin, kyllä minä ymmärrän ja tiedän sen, mutta yritän nyt sanoa, että se jatkuva kyseleminen saattaa lapsesta tuntua ahdistavalta. Hän kun ei osaa vastata sinulle, miksi tekee niin kuin tekee. Hän kun ei vielä ymmärrä ollenkaan, mitä ylipäänsä tekee, mutta yrittää kuitenkin niin kovasti.
Olen väärinymmärretty, koska minä todella välitän näistä lapsista.
Mä en siis nyt osaa ollenkaan. Mielestäni mä todella yritän aina puhua tilanteista yksi kerrallaan, vetämättä mitään persoonakysymyksiä joukkoon, ja mallintaa itse sitä, mitä opetan. Toki aina on mahdollista, että jonkun sokean pisteen siivittämänä kritisoin tätä ihmislasta mennen tullen, enkä vaan millään tajua sitä itse. Puolisoni suuressa armossaan sanoi mulle, että mun pitäisi nyt muistaa, että hän tosiaan on vielä aika nuori ja minä se aikuinen ja että mun pitäisi pyytää anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä. Kamalan hankalalta nyt kyllä tuntuu, kun haluaisin pitää mieluummin kiinni siitä, etten tehnyt häntä kohtaan mitään väärää.
Voisitko ensi kerralla olla tarkempi siinä, mitä odotat minulta. Kommunikaatiotaidot ovat selvästi asia, mitä jokaisen pitää harjoitella koko elämänsä ajan, lol.
Lol, tosiaan.
Konalla 