Harjoittelijan ohjaamisen loputon suo

Sain joulukuussa 20-vuotiaan harjoittelijan luokkaani. Hän on omalla tavallaan oikein ihana. Mutta siinä mielessä tilanne on ollut alusta saakka haastava, että hän on myös ensimmäinen mun luokassa työskennellyt harjoittelija, jolla ei ole alasta tuntiakaan opintoja takana, eikä ennen tänne tuloa päivääkään työkokemusta luokasta. Persoonana hän on oikeinkin vahva, sellainen mainion mustavalkoinen nuori, jolla on mielipide joka asiaan, vaikka ei ehkä asiaa joka mielipiteeseen.

En tässä kohtaa kerro, kenestä hän hieman muistuttaa, silloin kun tämä eräs oli vielä itse 20-vuotias. Mutta ymmärrätte ehkä, että vaikka todella välitän tästä tytöstä, ihan oikeasti, on jo alkuasetelma ollut hivenen vaikea. Eikä me olla hiertymiltä tässä vältyttykään.

Mä tiedän, etten millään muotoa ole mikään täydellinen ohjaaja, mutta tiedän myös, etten ole lainkaan sieltä pahimmastakaan päästä. Yleensä olen ihan positiivinen ja pyrin sellaiseen rakentavaan ohjaamiseen. Silti, viimeksi tänään kävimme keskustelun, jossa harjoittelijani kertoi, ettei suinkaan loukkaantunut palautteestani, mutta etten ehkä ymmärrä häntä oikein. Hänellä kun on sydän paikallaan.

27591827_10159898945975203_608917995_n

Yritin selittää, ettei kyse ollut nyt hänen sydämensä asennosta eikä siitä, ettenkö tietäisi, että hän haluaa tehdä parhaansa. Kyse oli tällä kertaa siitä, että jos istuu autistisen pojan vieressä ja pyytää lasta hetki hetkeltä selittämään, miksi hän tekee matematiikassa virheitä, lapsi hyvin todennäköisesti hämmentyy.

Selitin, kuinka erityislapsia ja lasten oppimisvaikeuksia kannattaa mun mielestä lähestyä. Kerroin, että tällekin kyseiselle pojalle asiat ovat niin konkreettisia, että siirtyminen murtolukuja harjoitellessa tutusta pyöreästä kuviosta (jota kutsumme ilman muuta pizzaksi) numerojanalle on suunnilleen sama asia kuin hyppäisi omasta äidinkielestä unkarin opiskeluun. Opettajan pitää auttaa lasta luomaan yhteys näiden kahden kuvan välille opettamalla asia kuin se tulisi lapselle täysin uutena asiana. Antaa murtolukukakut käsiin kosketeltaviksi ja laittaa lapsi samaan aikaan vaikka hyppimään lattialla numerojanan yli. Ja kehua jokaisesta onnistumisesta matkalla.

Mutta kun luulen ettet ymmärrä, että minä haluan parasta näille lapsille.

Niin, kyllä minä ymmärrän ja tiedän sen, mutta yritän nyt sanoa, että se jatkuva kyseleminen saattaa lapsesta tuntua ahdistavalta. Hän kun ei osaa vastata sinulle, miksi tekee niin kuin tekee. Hän kun ei vielä ymmärrä ollenkaan, mitä ylipäänsä tekee, mutta yrittää kuitenkin niin kovasti.

Olen väärinymmärretty, koska minä todella välitän näistä lapsista.

26781574_10159795592985203_643263104_o

Mä en siis nyt osaa ollenkaan. Mielestäni mä todella yritän aina puhua tilanteista yksi kerrallaan, vetämättä mitään persoonakysymyksiä joukkoon, ja mallintaa itse sitä, mitä opetan. Toki aina on mahdollista, että jonkun sokean pisteen siivittämänä kritisoin tätä ihmislasta mennen tullen, enkä vaan millään tajua sitä itse. Puolisoni suuressa armossaan sanoi mulle, että mun pitäisi nyt muistaa, että hän tosiaan on vielä aika nuori ja minä se aikuinen ja että mun pitäisi pyytää anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä. Kamalan hankalalta nyt kyllä tuntuu, kun haluaisin pitää mieluummin kiinni siitä, etten tehnyt häntä kohtaan mitään väärää.

Voisitko ensi kerralla olla tarkempi siinä, mitä odotat minulta. Kommunikaatiotaidot ovat selvästi asia, mitä jokaisen pitää harjoitella koko elämänsä ajan, lol.

Lol, tosiaan.

Milloin ikävä helpottaa?

Aloin tänään itkeä tuhatpäisen kampuksemme jättikahvion ruokajonossa. Törmäsin siinä kahteen ystävääni, pariskuntaan, joista toinen koppasi heti kainaloonsa ja kysyi, aidosti, että mitä kuuluu. Odottamattoman empatian iskettyä kohti keskellä lounastaukoa en sitten näköjään voinut muuta.

Nyt juuri on ollut vähän hankala olla täällä. Yksi rakkaimmista ystävistäni Suomessa on juuri joutunut hyvästelemään toisen vanhempansa ja minä olen kaukana, kun hän on palasina. Esikoinen on viimeksi eilen laskelmoinut, kuinka on täällä vielä, kun täyttää kahdeksan, mutta sitten lähtee Suomeen, eikä kyllä tule enää koskaan Havaijille. Hän itki, taas, kun ei saa nähdä serkkujaan eikä isovanhempiaan enää ikinä.

27329447_10159870059825203_1424103812_o

Vaikka en pääsekään nyt halaamaan ystävääni, vaikka haluaisin, pystyn tekemään itselleni selväksi, miksi olemme täällä. Ei tämä päätös järky, vaikka välillä harmaan sävyissä hetki uidaankin. Mä olen kyllä edelleen ihan yhtä valmis jättämään asioita taakseni – maksamaan valinnoistani hintaa, kuten meillä päin on tapana sanoa – mutta lasten kohdalla se onkin sitten paljon vaikeampaa.

On oikeasti ihan hirveää katsoa vierestä, kun oma lapsi ei kotiudu.

Samaan aikaan me ollaan täällä viime päivinä jeesailtu muutamia nuoria ihmisenalkuja, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin pössyteltyään kampuksella. Viime viikolla keskellä yhtä arkiyötä kannettiin lapset meidän sänkyyn ja pedattiin yhdelle peti lastenhuoneeseen, kun se sai kenkää koulusta. Sellainen nuori mies, jota on siirrelty kasvatuskodista toiseen ja jolla on ollut aika vähän positiivisia näkymiä tulevaisuudessa. Muutama muu, joilta ei sääntöjen noudattaminen oikein onnistunut, vaikka halua tavallaan olikin.

27398607_10159870065865203_148688497_o

Mä olen tuntenut itseni melkoisen avuttomaksi viime aikoina. Mitä sitä kukaan osaa sanoa ihmiselle, jonka isä juuri kuoli tai toiselle, jonka isä taas heitti sen pois kotoa? Tai yhdelle pienelle, joka välillä sydänjuuriaan myöten nyyhkyttää vieressä, kun haluaa kotiin.

Milloinkohan lasten ikävä helpottaa?

Otteita kovaäänisen introvertin elämästä

Mä kuulin joskus kauan sitten hyvin nuorena, kuten ehkä monet teistä, että introvertit ovat vetäytyneitä ja ekstrovertit pitävät esiintymisestä. Niinpä päättelin, asiaan sen enempää tutustumatta, että olen ekstrovertti. Kun ensi kerran kuulin määritelmän ambivertti, koin sen antaneen enemmän viisautta tähän mustavalkoiseen kahtiajakoon. Ambivertti-vaiheen kautta törmäsin tämän tyyppiseen asiallisen tekstiin, jonka ansiosta löysin itseltäni salassa olleen introverttiyteni. Lopulta eräs ystäväni linkkasi mulle useamman artikkelin uudella näkövinkkelillä, kuten tämän Jenn Grannemanin 10 signs you’re on outgoing introvert ja sain jonkinlaisen päätöslauselman tähän aihioon.

Vaikka ymmärrys introverttiydestä on lisääntynyt huimasti laajemmankin yleisön kuin vain itseni kesken, yllättävän paljon mun mielestä edelleen kirjoitetaan vain näiden kahden tyypin ääripäistä. Luin ennen tämän postauksen kirjoittamista useammankin suomenkielisen artikkelin aiheesta ja valehtelematta jokaisessa introverttejä kuvailtiin sanoilla hiljainen, vetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt, kun taas ekstrovertteja luonnehdittiin muun muassa esiintymistaitoisiksi, seurallisiksi ja avoimiksi tiimipelaajiksi, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä. Ambiverttejä kehuttiin sekä helpoimmiksi että tylsimmiksi – toisaalta niiksi, jotka saavat parhaat palat molemmista maailmoista ja toisaalta niiksi, jotka mukautuvat vain miellyttääkseen.

Tiedämme varmaan jokainen jo ihan arkikokemuksesta, etteivät nämä luonnehdinnat kuvaile suurinta osaa kenestäkään. Teksteissä keskityttiin vain ääripäihin, vaikka valtaosa ihmisistä sijoittuu janalla vähän keskemmälle, eikä pysty samaistumaan näihin määritelmiin kuin vain osittain.

26512950_10159756504330203_448696185_o

Introverttinä mä lataudun yksin, vaikka on elämässäni myös joitakin ihmisiä, jotka eivät kuluta sosiaalista patteriani juuri ollenkaan. Uudet ihmiset ja tilanteet ovat suurina annoksina mulle stressaavia. Mun on aina tiedettävä edes jotkut speksit ennen kuin menen sekaan mulle vieraaseen porukkaan: ketä ja kuinka monta ihmistä siellä on, onko siellä yhtään tuttua, mitä siellä tapahtuu ja koska lähdetään pois. Järjestän itse juhlia älyttömän mielelläni, koska silloin pystyn tietämään etukäteen, kenen kanssa iltani vietän. Rakastan juhlia, yllättäviä sosiaalisia kokoontumisia vieraiden kesken en niinkään.

En tiedä onko yllättävää, mutta mua ei ole vielä kertaakaan ahdistanut amerikkalainen small talk. Tähän mennessä olen vain tykännyt siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin, vastaantulijoita tervehditään ja useimmiten myös vaihdetaan pari sanaa. Harvempien kanssa välit ovat jääneet pelkästään tähän kohteliaisuuksien vaihtamisen tasolle ja paikallisten ystäviemme kanssa pääsimme heti kiinni myös oikeaan asiaan. Siinä missä suomalaiset puhuvat säästä, täällä yleensä kommentoidaan jotain riemukasta, mutta käytännössä samantasoisia käytösrituaaleja ovat molemmat.

Mä olen yrittänyt aina parhaani mennä kohti epämukavuutta. En ole halunnut antaa introversioni liikaa määrätä sitä, milloin ja kenen kanssa lähden jonnekin. Joskus ei vaan pysty, mutta yleensä olen mennyt, tuulta päin, ja harvemmin jälkeenpäin katunut. Pääsen yli alun ahdistuksesta nopeasti, jos uudet tuttavuudet osoittautuvat sellaisiksi, joiden kanssa on helppo olla. Itse yritän tehdä parhaani siinä, että tutustun ihmisiin, enkä anna itselleni lupaa vetäytyä seurassa.

26195022_10159756502040203_1099825364_o

Kun tässä tulin tätä tarkemmin ajatelleeksi, luulen, että kaikki lähimmät ystäväni ovat jonkin sortin introverttejä. Hiljaisia, vetäytyneitä tai sisäänpäin kääntyneitä heistä ei ole yksikään ja monet myös esiintyvät työkseen. Tai ihan muuten vaan.

Eilen yksi meidän kavereista totesi, että työskentely täällä kampuksella on aivan ekstrovertin taivas. On se kyllä ollut sitä monilta osin tällaiselle semi-introvertillekin; pääseehään sieltä myös pois.