Kyyneliä rannalla vuodenvaihteessa

Kasasimme tämän pallonpuoliskon parhaat ystävämme eilen kokoon kera muutaman uuden kasvon, ja roudasimme kylmälaukkumme Konan vanhalle lentokentälle. Varasimme itsellemme yhden hiekkarannan monista grillikatoksista ja laitoimme kanat tulille. Korealaissyntyisen ystävämme äiti oli kokannut jokaiselle kulholliset kimchitä ja bibimbapia, joten minun loihtimani vihersalaatti ei siinä rinnalla paljoa kelleen uponnut.

Aikuisia suita ruokittavaksi oli 16 ja lapsia vastasyntyneestä seiskaluokkalaiseen taisi olla vaivaiset 20. Kertaakaan ei silti tullut sellaista perus kaaosfiilistä, mikä nyt hyvin usein iskee, kun noin monta ihmistä laitetaan kerralla samaan tilaan. Tilaa kun oli. Rannalle mahtuu liikettä ja ääntä, eikä yhtään riitaakaan pitänyt koko illan aikana selvittää. Tytöt olivat toki löytäneet jostain palmun alta vihreän tussin, jolla olivat yhteistuumin piirtäneet toisilleen luomiväriviivat silmiinsä ja kaikki alle kahdeksanvuotiaat löytyivät yhdessä välissä hiilloksen luota omia keppejään sytyttelemästä. Kuopus mätkähti jossain välissä maha edellä päin palmun vartta, kun olivat ottaneet vauhtia liaanilla (eli palmunlehdellä) vuorollaan ja laskelmat menivät lapsella näköjään vähän huti. Tyttö ei. Ihan suoraan keskelle puuta pamahti.

Rakettejakin meillä oli. Esikoinen vallan kavereidensa kanssa siinä pimeydessä riehaantui ja nämä viidakkolapset ottivat paitansa pois ja heiluttelivat niitä villisti ilmaan samalla, kun papatit paukkuivat. Rannan suunnalta katselimme koko Konan komeudelta raketteja, joita Hualalai-vuoren varrelta ammuskeltiin.

Ystävämme, jota pidän jo aivan perheenjäsenenä, otti auringon laskettua kitaransa esiin. Me muut kaivoimme laukuistamme hupparit ja pyyhkeet, istuimme liki toisiamme ja aloimme laulaa. Mä olen kova liikuttumaan, enkä taas voinut muuta. Meri aaltoili edessä, kuu kumotti taivaalla ja Konan valot loistivat vasemmalla. Miten hyvä fiilis täällä voi parhaimmillaan ollakaan, kaiken sen muun lisäksi.

Vuosi 2017 muutti kaiken. Ihan kaiken. Ja nyt, kun pahimmista sopeutumiskriiseistä on ehkä selvitty, tuntuu, että oma paikka täällä maailmankolkassa on muotoutunut aika sopivaksi. En osaisi ainakaan vielä hetkeen muuttaa pois tästä yhteisöstä, jossa elämme, enkä näiden ihmisten luota, joiden kanssa jaetaan niin paljon yhteistä, ettei siinä välillä tunnu olevan edes mitään järkeä. Koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, mutta ainakin nyt sain aloittaa uuden vuoden täällä. Onneksi.

Viisivuotias Kuopus simahti kahdeksan korvilla pyyhkeen päälle muutaman ystävänsä viereen. Kun hän autolla heräsi (yhdeksän maissa, olinhan itsekin toki jo ennen yhtätoista unten mailla), laulut kaikuivat kuulemma edelleen tytön korvissa. Mikäs siinä, äidin ääneen on ihan hyvä nukahtaa.

Hau’oli Makahiki Hou! Happy New Year! Hyvää Uutta Vuotta! Olkoon se parempi kuin edellinen.