Otteita kovaäänisen introvertin elämästä

Mä kuulin joskus kauan sitten hyvin nuorena, kuten ehkä monet teistä, että introvertit ovat vetäytyneitä ja ekstrovertit pitävät esiintymisestä. Niinpä päättelin, asiaan sen enempää tutustumatta, että olen ekstrovertti. Kun ensi kerran kuulin määritelmän ambivertti, koin sen antaneen enemmän viisautta tähän mustavalkoiseen kahtiajakoon. Ambivertti-vaiheen kautta törmäsin tämän tyyppiseen asiallisen tekstiin, jonka ansiosta löysin itseltäni salassa olleen introverttiyteni. Lopulta eräs ystäväni linkkasi mulle useamman artikkelin uudella näkövinkkelillä, kuten tämän Jenn Grannemanin 10 signs you’re on outgoing introvert ja sain jonkinlaisen päätöslauselman tähän aihioon.

Vaikka ymmärrys introverttiydestä on lisääntynyt huimasti laajemmankin yleisön kuin vain itseni kesken, yllättävän paljon mun mielestä edelleen kirjoitetaan vain näiden kahden tyypin ääripäistä. Luin ennen tämän postauksen kirjoittamista useammankin suomenkielisen artikkelin aiheesta ja valehtelematta jokaisessa introverttejä kuvailtiin sanoilla hiljainen, vetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt, kun taas ekstrovertteja luonnehdittiin muun muassa esiintymistaitoisiksi, seurallisiksi ja avoimiksi tiimipelaajiksi, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä. Ambiverttejä kehuttiin sekä helpoimmiksi että tylsimmiksi – toisaalta niiksi, jotka saavat parhaat palat molemmista maailmoista ja toisaalta niiksi, jotka mukautuvat vain miellyttääkseen.

Tiedämme varmaan jokainen jo ihan arkikokemuksesta, etteivät nämä luonnehdinnat kuvaile suurinta osaa kenestäkään. Teksteissä keskityttiin vain ääripäihin, vaikka valtaosa ihmisistä sijoittuu janalla vähän keskemmälle, eikä pysty samaistumaan näihin määritelmiin kuin vain osittain.

26512950_10159756504330203_448696185_o

Introverttinä mä lataudun yksin, vaikka on elämässäni myös joitakin ihmisiä, jotka eivät kuluta sosiaalista patteriani juuri ollenkaan. Uudet ihmiset ja tilanteet ovat suurina annoksina mulle stressaavia. Mun on aina tiedettävä edes jotkut speksit ennen kuin menen sekaan mulle vieraaseen porukkaan: ketä ja kuinka monta ihmistä siellä on, onko siellä yhtään tuttua, mitä siellä tapahtuu ja koska lähdetään pois. Järjestän itse juhlia älyttömän mielelläni, koska silloin pystyn tietämään etukäteen, kenen kanssa iltani vietän. Rakastan juhlia, yllättäviä sosiaalisia kokoontumisia vieraiden kesken en niinkään.

En tiedä onko yllättävää, mutta mua ei ole vielä kertaakaan ahdistanut amerikkalainen small talk. Tähän mennessä olen vain tykännyt siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin, vastaantulijoita tervehditään ja useimmiten myös vaihdetaan pari sanaa. Harvempien kanssa välit ovat jääneet pelkästään tähän kohteliaisuuksien vaihtamisen tasolle ja paikallisten ystäviemme kanssa pääsimme heti kiinni myös oikeaan asiaan. Siinä missä suomalaiset puhuvat säästä, täällä yleensä kommentoidaan jotain riemukasta, mutta käytännössä samantasoisia käytösrituaaleja ovat molemmat.

Mä olen yrittänyt aina parhaani mennä kohti epämukavuutta. En ole halunnut antaa introversioni liikaa määrätä sitä, milloin ja kenen kanssa lähden jonnekin. Joskus ei vaan pysty, mutta yleensä olen mennyt, tuulta päin, ja harvemmin jälkeenpäin katunut. Pääsen yli alun ahdistuksesta nopeasti, jos uudet tuttavuudet osoittautuvat sellaisiksi, joiden kanssa on helppo olla. Itse yritän tehdä parhaani siinä, että tutustun ihmisiin, enkä anna itselleni lupaa vetäytyä seurassa.

26195022_10159756502040203_1099825364_o

Kun tässä tulin tätä tarkemmin ajatelleeksi, luulen, että kaikki lähimmät ystäväni ovat jonkin sortin introverttejä. Hiljaisia, vetäytyneitä tai sisäänpäin kääntyneitä heistä ei ole yksikään ja monet myös esiintyvät työkseen. Tai ihan muuten vaan.

Eilen yksi meidän kavereista totesi, että työskentely täällä kampuksella on aivan ekstrovertin taivas. On se kyllä ollut sitä monilta osin tällaiselle semi-introvertillekin; pääseehään sieltä myös pois.

 

2 vastausta artikkeliin “Otteita kovaäänisen introvertin elämästä

  1. Mäkin ihmettelen kuinka tiukassa on jako ekstrovertteihin ja introvertteihin. Mussa on mielestäni molempia puolia ja luulen, että sama pätee lopulta ihan kaikkiin. Eroja on sitten varmasti paljonkin siinä millä tavoin kunkin ulos- ja sisäänpäinkääntyneisyys ilmenee. Mä itse tarvitsen paljon aikaa ihan itsekseni enkä erityisesti pidä isoista porukoista. Toisaalta jos porukka kaikkinensa koostuu kivoista ihmisistä niin mikäpä sen ihanampaa! Ja mullakin on niitä ihmisiä joitten seura ei kuluta voimia vaan päinvastoin lataa pattereita vieläkin tehokkaammin kuin aika yksikseni.

    Mäkään en jätä omien tunnelmieni vuoksi juurikaan mitään välistä, mutta tarvitsen toisaalta kyllä aikaa rauhassa totutella uusiin juttuihin. Lasten harrastuskuviot koulussa vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja multa menee aina ainakin viikko siihen, että tunnen olevani jotenkin uuden tilanteen hallinnassa… Onneksi nykyään ymmärrän ja hyväksyn tämän itsessäni enkä enää niin hätäänny omaa hätääntymistäni uuden äärellä. Tiedän, että ihan hetken päästä kyllä helpottaa! Pojassani tuntuisi olevan paljon tätä samaa ja olen kiitollinen siitä, että omien kokemusten pohjalta pystyn häntä ymmärtämään ja auttamaankin.

    Tykkää

    1. Et uskokaan, miten tutulta kuulostaa! Meillä myös poika on samanlainen kuin minä tässä, ja molemmat aina vähän hitaasti lämmetään uusiin tilanteisiin. Ja kyllä, toi mustavalkoinen jako on tosiaankin keinotekoinen, enkä ymmärrä mäkään, miksi siitä niin halutaan edelleen pitää kiinni. Mä olen tosi puhelias, mutten siltikään ekstrovertti vähimmässäkään määrin. Ei ne tarkoita samaa asiaa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s