Milloin ikävä helpottaa?

Aloin tänään itkeä tuhatpäisen kampuksemme jättikahvion ruokajonossa. Törmäsin siinä kahteen ystävääni, pariskuntaan, joista toinen koppasi heti kainaloonsa ja kysyi, aidosti, että mitä kuuluu. Odottamattoman empatian iskettyä kohti keskellä lounastaukoa en sitten näköjään voinut muuta.

Nyt juuri on ollut vähän hankala olla täällä. Yksi rakkaimmista ystävistäni Suomessa on juuri joutunut hyvästelemään toisen vanhempansa ja minä olen kaukana, kun hän on palasina. Esikoinen on viimeksi eilen laskelmoinut, kuinka on täällä vielä, kun täyttää kahdeksan, mutta sitten lähtee Suomeen, eikä kyllä tule enää koskaan Havaijille. Hän itki, taas, kun ei saa nähdä serkkujaan eikä isovanhempiaan enää ikinä.

27329447_10159870059825203_1424103812_o

Vaikka en pääsekään nyt halaamaan ystävääni, vaikka haluaisin, pystyn tekemään itselleni selväksi, miksi olemme täällä. Ei tämä päätös järky, vaikka välillä harmaan sävyissä hetki uidaankin. Mä olen kyllä edelleen ihan yhtä valmis jättämään asioita taakseni – maksamaan valinnoistani hintaa, kuten meillä päin on tapana sanoa – mutta lasten kohdalla se onkin sitten paljon vaikeampaa.

On oikeasti ihan hirveää katsoa vierestä, kun oma lapsi ei kotiudu.

Samaan aikaan me ollaan täällä viime päivinä jeesailtu muutamia nuoria ihmisenalkuja, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin pössyteltyään kampuksella. Viime viikolla keskellä yhtä arkiyötä kannettiin lapset meidän sänkyyn ja pedattiin yhdelle peti lastenhuoneeseen, kun se sai kenkää koulusta. Sellainen nuori mies, jota on siirrelty kasvatuskodista toiseen ja jolla on ollut aika vähän positiivisia näkymiä tulevaisuudessa. Muutama muu, joilta ei sääntöjen noudattaminen oikein onnistunut, vaikka halua tavallaan olikin.

27398607_10159870065865203_148688497_o

Mä olen tuntenut itseni melkoisen avuttomaksi viime aikoina. Mitä sitä kukaan osaa sanoa ihmiselle, jonka isä juuri kuoli tai toiselle, jonka isä taas heitti sen pois kotoa? Tai yhdelle pienelle, joka välillä sydänjuuriaan myöten nyyhkyttää vieressä, kun haluaa kotiin.

Milloinkohan lasten ikävä helpottaa?

20 vastausta artikkeliin “Milloin ikävä helpottaa?

  1. Harmi mitä tuntemuksia käyt siellä läpi 😦 mutta tietkö, kyllä se taas helpottaa! Lapsilla on voimakkaampi tunneside siihen mihin ovat tottuneet ja mistä kaikki muistot tulevat, mutta onneksi se ei tarkoita etteivätkö he kasvaisi uuteen ympäristöön pian. Muistutat vain että nyt elämä on täällä ❤

    Tykkää

    1. Kyllä, kiitos Kiti, näin ollaan yritetty tehdä! Listataan myös usein yhdessä asioita, mitkä on kivoja nimenomaan täällä ja muistutetaan, että ikävästä huolimatta voi omaa asennetta valita. Kyllä tämä tästä taas, ajallaan 😊

      Tykkää

  2. Muistelen, että meidän keskimmäinen (joka oli silloin nelivuotias) itki Belizeen noin kuusi kuukautta. Melkein joka ilta ja aina silloin kun kaikki ei sujunut niin kuin hän olisi toivonut. Belize oli ainut koti minkä tyttö tiesi ja sen jättäminen oli ihan käsittämätöntä ja kamalaa. I want to go back to Belize! kaikuu mun korvissani varmastikin lopun ikää. Ei yhtään auttanut asiaa, että itsekin halusin alkuun vain takaisin kotiin Belizeen, pois täältä Sudanista missä kaikki tuntui oudolta ja vaikealta. Mutta menihän se pahin kaipuu sitten ohi lopulta meiltä kummaltakin. Toisaalta jollain tapaa on silti koko ajan ikävä – Belizeen ja Suomeen ja muutamaan muuhunkin aikaisempaan asuinpaikkaan. Lapsille on varmasti vaikeampaa jäsentää ja hyväksyä sellaista tunnetta, että koskaan ei ole ihan täysin kotona missään, että osa sydämestä ja ajatuksista on aina jossain muualla. Ja onhan siinä toki itselläkin välillä aikamoinen työ! Tsemppiä ja voimia ja viisautta teille sinne. Hienoa, että autatte pulaanjoutuneita nuoria.

    Tykkää

    1. Kiitos Kata jälleen ihanasta kommentista! Mä en itse asunut lapsena ulkomailla, päinvastoin, kasvoin samalla paikkakunnalla koko kouluaikani. En siis osaa kuvitella, miten lapsi kokee sopeutumisen ja miltä niistä tämä koti tuntuu. Tuleeko niistä juurettomia vai juurtuuko ne yhden paikan sijaan johonkin muuhun, kuten yhteisöön. Sulla on niin paljon vuosia ja kokemuksia jo takana, että osaat suhtautua niihin hienosti. Mulle tämä on eka kerta ja kaikki tulee uutena. En millään haluaisi hyväksyä ikävää osaksi lasten elämää, vaikka sitähän se tietysti on! Mä en edes usko, että palataan vielä kahden vuoden jälkeen Suomeen, mutta siitä on parempi olla nyt vielä puhumatta (sanottiin siis ennen lähtöä, että ollaan vähintään kaksi vuotta, mutta poika on tarttunut siihen kuin lupauksena paluusta). Ja kiitos, on ollut kyllä etuoikeus saada auttaa näitä ihmisiä. Mielellään sitä tekisi enemmänkin ja useammalle, jos vaan voisi!

      Tykkää

  3. Meillä kaksi vuotias, vaikka ei paljoa ymmärräkään vielä, tuntuu usein kaipaavan Suomeen mummille. Onneksi voi vaikka päivittäin soitella videopuheluita ja sitä kautta ihmetellä myös lunta (jota myös naperolla on ikävä, äitillä ei niinkään :D). Ehkä ymmärryksen kasvaessa voi enemmän selittää, että me ollaan nyt täällä ja nautitaan nyt ihanista asioita mitä täällä on ja ehkä joku päivä ollaan taas Suomessa ja sitten nautitaan mummin seurasta ja siitä lumesta 🙂

    Tykkää

    1. Haha joo, meilläkin lapsilla on ikävä lunta, mulla ei kyllä yhtään 😊 Me soitellaan myös Skypellä viikottain isovanhemmille, lasten ystäville pitäisi soitella paljon nykyistä useammin. Tsemppiä teillekin sinne lapsen ikävän kanssa! Toivotaan, ettei kasva liian suureksi.

      Tykkää

  4. Hyvin samanlaisia aatoksia täälläkin. Muutimme Suomesta Sveitsiin saksankieliselle alueelle puolisen vuotta sitten alakouluikäisten lasten kanssa. Vaikka näen, että lapset viihtyvät, näen myös sen tuskan, mitä erikielisyys aiheuttaa. Onneksi heillä on toisensa, joku jonka kanssa sitten illat riidellä omalla äidinkielellään. 😁 Kyllä meilläkin jatkuvasti kysellään, milloin mennään taas Suomeen ja ihmetellään, jos ja kun ei talvilomalla mennäkään. Vanhempi lapsista laskee vuosia, että sitten ja sitten kyllä muutan Suomeen, mutta toisaalta on tulevaisuudenkuvitelmissaan myös muuttamassa aikuisena tänne takaisin töihin. Lasten kaverittomuus ahdistaa minua, vaikka tiedän, että heillä muutamia vähän parempia ystäviä onkin jo koulussa. Pelkään, että mamujani kiusataan koulussa tai koulumatkoilla, vaikka ilmeisesti näin ei ole. Oma arki kotiäitinä on vain arkea kotiäitinä, ihan erilaista kuin uraäitinä Suomessa. Ihan kivaakin, ja silti kaipaa niitä ihan normaaleja tuttuja asioita, kiukuttelua töihin lähtemisen pakosta pakkasaamuna pimeällä, kun auto on vuorattu jäällä ja lumella, kahvihetkiä työkavereiden kanssa, treeniporukoita, sukulaisvierailuja, halkojen hakkaamista mökillä, polttopuiden raahaamista, saunomista, kaikkea sitä tuttua. Omaa kieltä. Omia terveyspalveluita, jotka eivät maksa maltaita. En silti valita, tämä on valintamme ja jännittävä retkemme nyt, eikä kielitaidon karttumisesta voi seurata kuin hyvää. 😊

    Tykkää

    1. Niinpä, ja maailmankuva avartuu huomattavasti! Mä en välillä edes tiedä, miten lapset tämän kaiken kokee. Päivisin ne on kuitenkin ihan ilosia, lähtee kouluun mielellään ja leikkii iltapäivisin kavereidensa kanssa. Sitten tapahtuu ykskaks jotain, mistä puuskahtaa ikävä. Ja lasketaan vuosia, just niin kuin teilläkin. Ei auta muu kuin painaa läpi 😊 Tsemppiä Katri teille arkeen sinne. Toivon enemmän iloa kuin surua!

      Tykkää

  5. Uskon että ihminen lapsi tai aikuinen voi juurtua moneen asiaan paikkaan perheeseen kulttuuriin yhteisöön jne… Mutta joo tuota minäkin tavallaan pelkäisin jos oltais muuttamassa jonnekin, että mitäs jos lapset ikävöi ihan kamalasti entiseen asuinmaahan.

    Tykkää

    1. Mäkin uskon, että juurtua voi muuhunkin kuin paikkaan. Yhteisöön vaikka, joka kasvaa sitten muuttojenkin myötä. Saa nähdä, mikä on meidän muksujen kokemus myöhemmin.

      Tykkää

      1. Toivottavasti koti-ikava alkaa helpottamaan. Lasten ikavoinnin vieresta seuraaminen on niin harmillista. Poikanen on ikavoinyt jo kohta vuoden parasta kaveriaan, joka muutti toiseen maahan. Vaikka uusia ystavia on tullut silla valilla, niin yha vaan muistellaan rakasta ystavaa…

        Tykkää

  6. Meillä ikävä hieman helpottanut lapsella nyt kun ollaan oltu vuosi täällä. Musta ikävällä on tärkeää antaa tilaa ja lupa olla. Sen voi vaikka pukea piirrustukseksi, kirjeeksi, lahjaksi tai vaikka videoissa rakkaille ihmisille. Mikä on luo vaikka luontevaa lapselle. Ja onhan se raastavaa, se ikävä. Sanon usein, että ikävä kertoo rakkaudesta ja on ihana, että on ihmisiä ja paikkoja, joita rakastaa.

    Tykkää

    1. Ei hätiä! 😊 Ja kyllä, näinhän se on. Me usein heti sovitaan siinä hetkessä, milloin taas soitellaan Skypellä ja ovat myös paljon piirtäneet kuvia ja kirjoitelleet kirjeitä. Lapsen ikävä, kuten kaikki muutkin tunteet, on niin kokonaisvaltaisia! Tulee voimalla ja sitten menee taas ohi. Kiva kuulla, että teillä on alkanut helpottaa.

      Liked by 1 henkilö

  7. Ja luulen vanhemman kokevan lapsensa ikävän vielä itse maksimaalisesti .

    Selvästi teidän on tarkoitus siellä olla, kulkemassa rinnalla heidän kanssaan, joilla ei hyvin mene. Olla se aikuinen, johon voi luottaa. Ihanaa, että kaltaisianne on.

    Tykkää

    1. Voi kiitos Venla, olipa taas ihanasti sanottu ❤️ Kukaan ei voi koko maailman hätää yksin kantaa, mutta uskon, että jokaisella on se oma kohta, mihin toisen ihmisen hätä osuu ihan erityisesti. Meille se on nämä hukassa olevat teinit ihan selvästi. Oma pieni osanen tehdään tässä ja täällä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s