Ohjusasioiden jälkipuintia

Huomasin, että edellistä postaustani on jaettu ja lainattu aika paljon suomalaisessa mediassa. Tiedättekö, minkä johtopäätöksen tein siitä? Musta voisi tulla Suomen virallinen Havaijin kirjeenvaihtaja. Voisin täältä raportoida tunnelmia ja tilanteita, joita riittää ainakin seuraavalle viikolle. Työtä varten tarvitsisin mielellään työsuhdeasunnon sekä green cardin. Varmaan ihan ok?

Toki huomasin myös sen, että ensimmäisenä julkaistussa jutussa kotisaaremme lempinimi Big Island oli saanut muodon Bid Island ja tämä sama virhe toistui sitten jokaikisessä artikkelissa, joka tämän jälkeen ilmestyi ja joka mulle Suomesta äitini toimesta linkattiin. Suomalaisbloggaaja Bid Islandilta. Ei viitsinyt kukaan matkan varrella korjata; toki kivahan se on noinkin.

Musta huumori on kukkinut täällä viime päivät. Totesimme kavereiden kesken, että pommi todennäköisesti tähdättäisiin Honoluluun meidän pikkukaupunkimme sijaan, johon yksi, että voihan se mennä tietysti ohi: Honolulusta kaakkoon muutama sata kilometriä, esimerkiksi.

Screen Shot 2018-01-15 at 21.28.27
Kuva täältä.

 

Osa uskoo, että ohjus todella lähti matkaan, mutta se ammuttiin alas. Osa uskoo, ettei mitään väärää napin painallusta ollutkaan, vaan asialla oli hakkeri, joka leikki ihmisten tunteilla. Osa kertoo tietävänsä, että kyseinen hätäviesti lähetetään jonkun vaikean koodin kautta ja sen varmistamiseen tarvitaan aina toinen ihminen – mitään nappia ei siis olekaan. Osa kokee selvinneensä hengissä jostain, vaikka todellisuudessa mitään ei edes ollutkaan – ehkä.

Jostain luin jonkun suomalaisen sanoneen, että jos seuraava hätäviesti tulee, niin kukaan täällä ei enää usko sitä, eikä siten suojaudu millään tavoin. Todellisuudessa se tulisi menemään juuri toisinpäin. Jos tällainen viesti ruudulle uudestaan pamahtaisi, sen uskoisi jokainen, koska tällaista virhettä ei vaan voisi sattua enää toistamiseen. Sitten ei varmaan ihan yhtä rennosti asiaan suhtauduttaisi mekään.

Mutta ei meitä edelleenkään pelota. Havaijin kirjeenvaihtajanne lopettaa toteamalla, että saarella on kaikki hyvin ja rauha on sekä maassa että mielessä.

Aamu, joka alkoi pommiuhalla

Puhelin alkoi tänä aamuna vähän kahdeksan jälkeen hälyttämään penäävästi, kuten se täällä joskus tekee. Luulin, että kyseessä olisi tavallisempaan tapaan ilmoitus hengenvaarallisen suurista aalloista saaren pohjoisosissa tai varoitus trooppisten sateiden aiheuttamista tulvista jossain päin saarta. Ruudulle olikin pamahtanut viesti, jossa kerrottiin ohjuksen uhkaavan Havaijia.

26854040_10159819179680203_1290803158_o

Olin juuri noussut, kun hätäviesti puhelimeen tuli. Lapset katselivat olkkarissa piirrettyjä ja minä palasin sydän pamppaillen heti takaisin makkariin, herätin puolison ja suljin ikkunat. Tuli sellainen minuutin pieni mitä jos-pelko, kunnes avasin uutiset. Siellä ei ohjuksesta mainittu mitään. Väärä hälytys, siis, tiesimme saman tien. Myöhemmin kerrottiin, että yksi henkilö oli työvuoroa vaihtaessaan painanut väärää nappia ja vahingossa lähettänyt viestin jokaiseen saarella tällä hetkellä majailevaan numeroon.

Lapsille emme uhasta maininneet mitään.

Kampuksella oli kuitenkin monia kymmeniä, sata, kaksisataa, en tiedä, ihmistä hakeutunut välittömästi pommisuojaan ja kylillä väki oli pyrkinyt pikaisesti pakoon. Hotelleissa henkilökunta oli alkanut kiireellä keräillä väkeä suojiin, kahviloissa porukka oli suojautunut pöytien alle. Jos ohjus tänne oikeasti lähtisi tulemaan, olisi eri lähteiden mukaan noin 12-20 minuuttia aikaa päästä piiloon. Siinä ei kannatakaan jäädä uutisia tarkistelemaan, vaan juosta lähimpiin sisätiloihin.

Meitä ei kotona pelottanut, koska lisäohjeita ei tullut eivätkä sireenit ujeltaneet.

Parinkymmenen minuutin kuluttua ensimmäisestä viestistä tuli puhelimen näytölle taas viesti, jossa emergency alert korjattiin false alarmiksi.

Mutta olipa muuten herätys!

26782070_10159819179795203_232514258_o

Ummikkolapsi oppii englantia, osa V: No joko ne puhuu?

Olemme asuneet Havaijilla nyt puoli vuotta ja edellisestä kielikatsauksesta on ehtinyt sujahtaa pari kuukautta. Aika juoksee, kuten meillä keski-ikäisillä on tapana sanoa. Ihan parissa kuukaudessa ei meidän jälkikasvumme – kuten ne kaikki muut lapset, jotka muutenkin niin vaivatta ja nopeasti uuteen aina sopeutuu – kieltä oppineet, mutta edistymistä on kuitenkin taas tapahtunut.

Lapset itse ovat useimmiten edelleen sitä mieltä, etteivät ymmärrä koulussa mitään eivätkä osaa kieltä. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että vielä menee kuitenkin niin paljon ohikin ja koko ajan tulee englantia joka suunnasta vauhdilla, eikä siinä kerkiä pää mukaan. Kuitenkin ihan oikea tosiasia on se, että molemmat osaavat seurata ohjeita ja vastata kavereidensa kysymyksiin noin suurin piirtein. Perheen aikuisten viimeiset seitsemän vuotta käytössä ollut salakieli on nyt myös lopullisesti pilalla, sillä jäämme alituiseen kiinni siitä, että salamyhkäinen supatuksemme ymmärretään.

26772294_10159808055860203_1285552632_o

Kuopus yllätti joululoman aikana ensimmäisellä ihan oikealla lauseellaan. Olimme pizzalla Longboardsissa ja 5-vuotias huikkasi jalkoihinsa, että go away bird, this is not your food! En melkein uskonut korviani. Esikoinen nauraa koulukavereidensa jutuille ihan oikeissa kohdin ja vastailee hajasijoitelluin lausein innolla takaisin. Ei haittaa, vaikka menisi vähän sinne päin.

Kävimme myös tärkeän, vaikkakin hyvin ytimekkään, keskustelun ruumiinosista:

Esikoinen: Penis on pippeli.

Minä: Joo niin on.

Kuopus: Ja pimp on..

Minä: No ei kyllä ole.

Olen tässä itsekin kyllä välillä onnistunut kielen kanssa loistamaan. Kävimme joululomalla ulkopaljuilemassa spassa, jonka nimi on Mamalahoa (havaijin kieli on ihana). Kuvailin paikkaa ystävälleni myöhemmin kertomalla, miten siellä kuljettiin läpi sademetsäisen polun samalla, kun aasialaishenkinen kellonkilkutus soi taustalla ja joka paikassa tuoksuivat suitsukkeet. Toki käytin innostuksissani vahingossa incense-sanan sijaan ilmaisua insect. Että kuinka ihanasti siellä tuoksuivat hyönteiset.

Semmosta.