Pojalla oli tänään koulussa varainkeruutapahtuma. Viimeiset pari viikkoa oppilaat ovat keränneet rahaa tulevaa koko koulun retkeä varten. Eniten rahaa keränneille oli luvassa hienoja palkintoja: päiväliput koko perheelle Hiltonin altaisiin, puhelimia, herkkukoreja, sun muuta.
Esikoinen lähetti viikko sitten mun säestämänä, tai toisinpäin, ääniviestin perheen whatsapp-ryhmään Suomeen ja sai sieltä heti avokätisiä lahjoituksia. Sen lisäksi eräs sveitsiläinen opettaja, joka työskenteli koulussamme syyslukukaudella, lahjoitti Esikoiselle rahaa (vaikka emme lähetelleet viestejä emmekä kysyneet), koska oli ollut syksyllä niin otettu tämän kielipuolipojan positiivisesta asenteesta. Me vanhemmat lahjoitimme myös ja näin oli meidän valtava panostuksemme tähän varainkeruuseen taputeltu.
Kuulin eilen omilta oppilailtani, että heidän keräämänsä summat olivat noin viidesosaa siitä, mitä Esikoisen kisatilillä komeili. Menin heti johonkin ihme suomimoodiin ja kävin sanomassa pojalle, että älä nyt liikaa kerro muille, kuinka paljon olet rahaa kerännyt. Pidä sillä lailla matalaa profiilia, ettei kaverit hermostu.
Oikeasti, mitä ihmettä? Kysyn vaan, ihan itseltäni.
No, Esikoisen paras kaveri oli kysynyt heti päivän kärkeen pojan summaa ja sille se nyt vaan oli sen kertonut. Ja kaveri oli kertonut sitten kaikille. Mun omat oppilaat tulivat tarkistamaan asiaa multa ja kuulin Esikoisen rahasaaliista puhuttavan luokkien ulkopuolella oppilaiden kesken ykkösestä vitosluokkaan.
Sellainen ero omiin odotuksiini tässä kuitenkin tuli eteen, että kukaan ei ollut asiasta millään tasolla ankeana. Ei kateellinen, ei kiukkuinen. He tuumailivat, että Esikoinen varmaan voittaa pääpalkinnon ja että onpa se onnistunut keräämään paljon rahaa. Good for him!
Mähän olen jo tässä etukäteen välillä stressannut, että onko meidän lasten vaikea mennä vanhoihin kaveriporukoihin kesällä tämän seikkailun ensimmäisen vuoden jäljiltä. Että otetaanko ne vastaan nihkeästi ja valmiiksi jo ajatellen, että mitä ne nyt tulee tänne leijumaan. Tietysti toivon, että olen väärässä. Ehkä uusi sukupolvi on edeltäjäänsä avoimempi.
Esikoinen voitti kuin voittikin pääpalkinnon – hoverboardin – kymmenen dollarin kaulalla kakkoseen. Koko koulu huusi ja hurrasi, ja auttoi pientä miestä kantamaan painavan pakettinsa paikalleen. Yläasteen pojat tulivat taputtelemaan lasta selkään ja luokkakaverit kävivät onnittelemassa. Lapsi oli itse liikuttavan onnellinen kulkuvälineestään, jota on muutenkin toivonut itselleen jo vaikka kuinka kauan. Myös isänsä on ollut palkinnosta varsin iloinen – mainittakoon se nyt tähän väliin.
Yleistäminen on typerää, mutta kai tässä jotain kulttuurista eroa oli huomattavissa näiden kahden meille rakkaan maan välillä. Täällä mennään hengessä ’kel onni on, se onnestaan avoimesti nauttikoon, kun muut tsemppaavat vieressä’. Aina. Myös silloin, kun onni tulee sellaisen kohdalle, joka ei ole se oma paras ystävä, jota on helppo tsempata.
Konalla 