Island Fever – Kun pitäisi välillä pois päästä

Mulla on tässä välillä meinannut iskeä pientä island feverin tyyppistä tilaa päälle. Ei vielä mitään ihan mahdotonta, eikä varmasti ihan oikeatakaan, mutta välillä tekisi kyllä mieli vaihtaa jo vähän maisemaa.

Jotenkin sitä voisi kuvitella, että aavan meren alituinen läsnäolo toisi jatkuvan tunteen vapaudesta, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Meri on myös raja, jota ei pysty ylittämään. Ympärillämme on joka suuntaan tuhansia kilometrejä pelkkää vettä, eikä sitä voi lähteä valloittamaan kuin lentäen tai laivalla. Vaihtoehtojen vähyys ja pakollinen täällä pysyminen saavat välillä niskakarvat nousemaan pystyyn, jos sitä oikein alkaa ajatella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän saaremme on saariryhmän suurin ja pisimmillään n. 150 kilometriä päästä päähän. Siinä mielessä olemme siis (mun mielestä) onnekkaammassa asemassa kuin muiden saarten asukkaat, jotka joutuvat sahaamaan kymmenissä kilometreissä mitattavia matkoja päivittäin. Meri näkyy melkein kaikkialle koko ajan.

Mä en tiedä, miten paljon mun omat semisti klaustrofobiset fiilikset on johtuneet saaresta itsestään ja miten paljon siitä, että täällä tuntuu välillä olevan vaan oikeasti aika vähän tekemistä. Rantaelämän lisäksi vaihtoehtoina on lähinnä käydä kahvifarmeilla, vaeltamassa, vuorilla ja Hilon puolella kaupungissa ja sademetsissä. Muutaman kerran vuodessa tapahtuu jotain erityistä, mutta muuten on sellaista aika perushommaa täällä tämä elämä. Mukavaa ja rentoa kyllä, mutta aika paljon toistoja niin aktiviteeteissa kuin ihmisissä.

Välillä mä esimerkiksi kaupassa käydessä valitsen olla huomaamatta tuttuja käytävän toisella puolella. Aina ei vaan jaksa sitä, että melkein aina tulee vastaan joku, jonka tietää tai tuntee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä me ollaan tavattu seikkailla joka viikonloppu. Viime lauantaina lähdettiin taas uusille urille eli off-roadailemaan vanhalla nelivetojeepillämme. Kilometrin, parin matka oikealta tieltä laavakenttäin läpi rannalle taittui noin tunnissa vailla täyttä varmuutta siitä, että olimmeko edes oikealla reitillä. Tämä kyseinen tientapainen näytti päättyvän noin kolme kertaa matkamme aikana, mutta jatkuikin aina jonkun hivenen pelottavan metrin (saatan liioitella) pudotuksen jälkeen yhtä epätasaisena kuin oli alkanutkin. Perillä vielä huomasimme, että emme olleet osanneetkaan laittaa Jeepin nelivetoa edes päälle, mutta ei mennä nyt siihen.

Vaikka määränpäänä olikin jälleen ranta, oli se kuitenkin uusi ja erilainen (ja hiljainen, voitte ehkä uskoa), joten omat ahtistukset oli taas tällä taputeltu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle on siis kaikesta päätellen tärkeämpää nyt vaan päästä vähän täältä Konalta pois, saarella kestän kyllä vielä ihan hyvin elää ja olla. En vaan ole lähtökohtaisesti ollenkaan pikkupaikan ihmisiä, ja samat kuviot alkavat puristamaan kenkää jossain kohtaa.

Onneksi pääsemmekin ensi viikolla Honoluluun! Kaupunkiin! Ihmispaljouteen! Oahulla täytyy vaan olla aktiivisesti ajattelematta sitä, että saari on läpimitaltaan huikeat 48 kilometriä pitkä.

12 vastausta artikkeliin “Island Fever – Kun pitäisi välillä pois päästä

  1. Jotenkin tiedän mistä puhut. Olipa saari iso tai pieni, niin eristyksissä olet. Pienet piirit on vaihteluna ihan jees, mutta joskus kaipaa vähän isompia piirejä, että olet vain yksilö ilman, että kukaan tunnistaa tai kiinnittää sinuun huomiota.
    Kiteytit noi fiilikset jotenkin hyvin. Irtaantuminen peruspiireistä takuulla piristää. Mukavaa, että pääsette edes omalla saarella eri nurkkiin maasturilla. Ja mukavaa naapurisaarimatkailua! Iloa ja irtaantumisia arjesta!!!

    Tykkää

    1. Voi kiitos Minttu! Ja tuo just, että olisipa kiva olla aivan anonyymi ja suhata vaan rauhassa osana massaa, josta kukaan ei minua tunnista! Ei edes blondin pään ansiosta, heh. Eristyksissä oleminen on tosiaan pieninä annoksina ok ja täälläkin pitää yrittää saada kavereita useammista eri porukoista – pidemmän päälle täytyy vaan suunnitella jotain reissua, edes sitten saaren toiseen laitaan. Tsemppiä Minttu sinnekin saarielämään!

      Tykkää

  2. Me asutaan tosi suuressa kaupungissa (Khartumissa on eri arvioiden mukaan 6-20 miljoonaa asukasta ja yhdessä esikaupunkiensa kanssa kaupunkia riittää aika pitkälle suuntaan jos toiseenkin) mutta kuitenkin vähän kuin saarella siinä mielessä, että poistuminen Khartumin osavaltiosta muualle maahan vaatii matkustusluvan ja meidän ulkomaalaisten piirit ovat lopulta hurjan pienet. Itseäni väsyttää samojen naamojen näkeminen kaikkialla ja se, ettemme voi liikkua vapaasti oman halumme mukaan. Valtavaan Khartumiin ei myöskään tunne voivansa kadota niin kuin suurkaupunkeihin parhaimmillaan kun tietää, että meidän liikkeitä seurataan kuitenkin lopulta melko tarkasti… Pikkukaupunki-Belmopanissa pärjäsin aikoinaan paljon paremmin koska siellä oli kaikessa mielessä vapaampaa, pidin melkein kaikista sikäläisistä tutuistani joten heitä oli kiva nähdä milloin missäkin ja halutessamme voitiin liikkua pitkin poikin maata ja ajaa myös vaikka ihan vain päiväseltään Meksikoon tai Guatemalaan. En tuntenut yhtään samalla tapaa tarvetta lähteä Belizestä pois kuin mitä Sudanista missä mökkihöperyys alkaa nykyään vaivata jo parissa kuukaudessa.

    Ollaan juuri nyt Pariisissa lomalla ja vaikka ihmispaljous vähän hämmentääkin niin on kyllä aivan ihanaa oikeasti voida kadota muiden joukkoon ja tuntea oikeasti olevansa vaihteeksi hyvällä tavalla näkymätön. Oikein hyvää kaupunkilomaa teillekin!

    Tykkää

    1. Kiitos Kata, odotan kyllä kovasti! Toi onkin hyvä huomio, että ihan samalla tavoin sitä voi kokea olevansa suurkaupungin vanki. Yksi tärkeimmistä asioista varmaan onkin se mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen määrä. Täällä vaihtoehtojakin on, mutta rajallisesti, eikä nämä rajat tästä tosiaan yhtään laajene. Mun yks lähin ystäväni täällä on kotoisin Californiasta ja sanoi, että kun kävi nyt vähän aika sitten kotona, odotti vaan, että pääsee tänne rauhaan takaisin. Saa nähdä, mikä sitten oma tunne on, kun täältä lähtee.

      Tykkää

  3. Kiitos tästä huomioista!
    Usein sitä lukiessa vähän kadehtii toisten elämää, vaikka tietenkin arki on arkea kaikkialla. Minut tuo mökkihöperyys suistaisi hulluuteen kahdessa kuukaudessa (puhumattakaan siitä, etten kestä olla auringossa eli rannalla kuin 15 minuuttia kerrallaan), mutta silti kaihoten katselen postaustesi kuvia… olen siis sittenkin enemmän kaupunki-ihminen, mikä on hyvä muistaa.
    Mutta kaunista siellä on. Ja mielenkiitoista elämänne!

    Tykkää

    1. Voi, kadehtia ei tosiaankaan ketään kannata! Omasta elämästä kun saa tehtyä omannäköistään, niin hyvä on. On täällä tosiaankin kaunista, ja onneksi ollaan saatu mahtavia ihmisiä ympärillemme – ilman heitä tästä ei varmaan tulisikaan mitään. Hyviä ja huonoja puolia on tietysti kaikkialla, ihan sama mistä suunnasta katselee. 🙂

      Tykkää

  4. Ymmärrän kyllä. Itse olen asunnut yhteensä 14 vuotta Honolulussa ja sieltä sitten käynyt muilla saarilla ja olin aina tosi tyytyväinen kun palattiin Honoluluun, sillä vaikka kaikki saaret on jokainen omalla tavallaan aivan ihania, on ne kaikki AIVAN liian hitaita ja pieniä kyliä meikäläiselle. Honolulu on iso kaupunki ja minulla ei ollut siellä koskaan Island Feveriä vaikka tiedän monia joilla näin kävi sielläkin.

    Nyt asun Santa Monicassa Californiassa (ihan siinä Los Angelesin kupeessa) ja kaipaan aina tasaisin väliajoin Honolulua, mutta onneksi tykkään asua täälläkin. Ihania aikoja Honoluluun!!!

    Nanna

    Tykkää

    1. Paljon kiitoksia Nanna! Honolulu on kyllä ihana ja odotan jo niin paljon, että päästään käymään siellä. Ymmärrän tosi hyvin, ettei tällainen verkkainen tahti sovi kaikille. Mulle tärkein juttu on kyllä varmasti ollut se, että ollaan saatu paljon hyviä ystäviä täältä. Ystävät tekee paikan, Konallakin. On paljon helpompi olla ns. menemättä minnekään, kun voi viettää aikaa niin kivassa seurassa. Onneksi näin!

      Tykkää

  5. Asumme yli 4 miljoonan kaupungissa mutten ole poistunut yli 2 kk meidän kaupunginosan ulkopuolelle, tapaan päivittäin paljon samoja naamoja ja liikun omissa piireissäni. Mietimme kuumeisesti muuttaako kaupungin ulkopuolelle pienelle paikkakunnalle, jossa olisi rennompaa ja vähemmin varmaan menojakin MUTTA olemme asuneet sen verran monessa paikassa Turkissa, nähneet pienten paikkojen huonot ja hyvät puolet, samoin suuren kaupungin, löytyneekö sitä ihan täydellisyyttä ollenkaan kun aika lähellä jo ollaan? En tosin yhtään ihmettelisi, että pian blogissani lukee taas, että hei me muutetaan taas….

    Tykkää

    1. Haha, mä oon ite sellainen, että tykkään kyllä vaihtaa maisemaa tasaisin väliajoin, että sikäli ymmärrän 😀 Mietin itekin tossa just, että aiemmin Helsingissä asuessa tuli oikeasti hengailtua eniten siellä omassa lähiössä ja työpaikan lähiössä. Oli ne piirit pienet siis välillä sielläkin, mutta se olikin oma valinta. Nyt en voi valita muuta, heh. Mutta tosiaan, samaistun kyllä tohon dilemmaan!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s