Lounaaksi leipää ja välipalaksi suolakaloja

Havaijilainen ruoka on ihanaa, mutta valitettavasti kokemukseni siitä ovat edelleen liian harvassa. Yksi uusista lempiruuistani on paikallinen herkku poke nachos: kotimme lähivesistä napattua kalaa nachojen päällä, sopivasti maustetta ja lisäkkeitä seassa. Säästö- ja makutottumussyistä tulee kokattua paljon itse: takakontti täyteen Costcossa ja lapsiperheen suomalaiset suosikit kattilaan tekeytymään. Myös jokaiseen arkiaamuumme kuuluu nykyään kouluvälipalan ja -ruuan säätäminen lunch boxeihin.

Elokuussa kyselin, että mitä ihmettä lapsille pakataan kouluun ruuaksi, mutta nyt homma menee jo aamutoimien lomassa ihan rutiinilla: Esikoiselle kymmenen välitunnille evääksi omena ja myslipatukka, ja perjantaisin myös joku pieni herkku. Kuopukselle lounaaksi lämmin ruoka (joka pyöräytetaan kotona pannulla lämpimäksi ja nakataan termospurnukkaan), porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja myslipatukka. Joskus harvoin joku suklaakeksi molemmille. Vesipullot kuuluvat täällä kouluvarusteisiin siinä missä Suomessa penaalit.

Vasta nyt keväällä olen saanut jonkin verran palautetta eväiden laadusta meidän ekaluokkalaiselta. Melkein jokaisella luokkakaverilla kun on välipalana poppareita, sipsejä, keksejä, limuja, mehuja tai karkkeja, niin lasta ei aina paljon äidin omenalohkot kiinnostele. Kuitenkin näin periaatteessa lapsi ymmärtää, että kyseiset herkut kuuluvat lauantaihin tai synttäreille, mutta kun muiden vanhemmat ovat niin paljon rennompia katsokaas, niin on omalla jälkipolvella sitten vähän vaikeaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periamerikkalainen snack-kulttuuri nyt ei olisi edes niin paha, jos välipalana olisi useammin jotain muuta kuin sokeria ja sodiumia. Musta on oikeasti todella tarpeen, että kasilta kouluun tullut lapsi syö välipalan kympiltä pari tuntia ennen kello kahdentoista lounasta. Mutta miten sairaassa jotkut Aloha Maidit ja Doritokset ovat kenenkään mielestä hyvä päivittäinen välipala kasvuikäiselle tai ylipäätään ihmiselle?

Vaikka mulle on täällä tarjoiltu lounaaksi sandwichejä jo ihan riittävän usein, en edelleenkään osaa mieltää pelkkää leipää lounaaksi. Kuopus syö eskarissa aina lämpimän ruuan tai keitettyjä kananmunia kasvistensa kanssa silloin, kun eräät eivät ole jaksaneet kokata. Mä syön Esikoisen kanssa joka päivä kampuksen ruokalassa. Siellä olen tullut huomanneeksi, että suurin osa amerikkalaislapsista saa syödä ihan mitä vaan nyt sattuvat haluamaan, siinä missä eurooppalaiset ja aasialaiset syövät sitä, mitä kaikki muutkin. Ruokaa maistamattakin saa suurin osa paikallisista valkoista leipää hillolla ja/tai maapähkinävoilla tai vähän riisiä ja kotoa tuotua omenasosetta tai pelkkää mehua ruuaksi. Täällä mennään usein hengessä kunhan nyt jotain syö.

Ruokalamme tarjoilut eivät totta puhuen ole mitään erityisen lapsiystävällisiä, eikä Esikoinen varmastikaan syö tarpeeksi ikinä puoliltapäivin. Joskus ruokaa menee kurkkuviipaleiden lisäksi vain pari haarukallista tai sitten vain sitä pelkkää riisiä, ja jos ei oikeasti sen enempää mene alas, saa tämäkin suomalainen ottaa leivän, että jaksaa koulussa vielä seuraavat kolme tuntia. Mutta leivällä ei kyllä aloiteta, eikä maistamiskulttuuriin tottunut jälkikasvu tätä edes kyseenalaista.

Suomalaisessa ajattelussa istuu aika vahvasti järjestys, että jos ei ruokaa syödä, ei syödä kyllä herkkujakaan. Täällä tällainen on aika vierasta suurelle yleisölle. Vatsan voi täyttää tarvittaessa muffinseilla ja Nutellacroissanteillakin.

Tietysti yleistän ja tietysti joka maassa ja porukassa on poikkeuksia ja toisinajattelijoita jokaikiseen olemassaolevaan suuntaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuossa kun yksi päivä kävimme yksillä ystävillämme suoraan koulusta kylässä, tarjoili ystäväni kaikille lapsille välipalan: poppareita, sipsejä, kokista, pizzaa ja vähän karkkia. Harvemmin olen tällaista arkipäivän välipalatarjoilua saanut kotimaassa. Ei, kyllä se on kuulkaa juuresta ja kasvista ja karjalanpiirakoita kaakaolla, esimerkiksi.

Useimmiten tulemme kyläilyjen sijaan koulusta suoraan kotiin, ei välipalojen tähden, vaan pienen levon toivossa. Lapsille tarjoillaan paahtoleipää ja marjasmoothieta ja banaania ja pähkinöitä, ja sitten istutan heidät ilman omantunnontuskia telkkarin ääreen syömään ja pistän itse hetkeksi poikittain. Viiden hujakoilla syödään yleensä kotona ruokalan aterian sijaan, koska sinne ei jaksa enää kävellä eivätkä lapset taas söisi kuitenkaan oikein mitään. Nakkikeitto ja makaronilaatikko ovat eräillä edelleen kaikkien lempiruokien kärjessä.

Rantapäivinä syödään kyllä aina vähän miten sattuu. Eväiksi me pakataan kuitenkin aina muutakin kuin pelkkiä pretzeleitä ja suolakaloja, kuten joillain ystävillämme on tapana. Kyllä silti meidänkin jengi syö nykyään epäsäännöllisen varmasti vähän sipsejä uimisen jälkeen ja tuoremehua nyt menee täällä helteessä melkein päivittäin muutenkin. Ei kerrota hammaslääkärille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotain sellaista suomalaista juurevuutta mä onnistun täällä hirmuisen pikaruokakulttuurin keskellä kuitenkin tuntemaan aina, kun kuorin keittoon perunoita ja voitelen lapsille ruisleipää. Sitä löytää hyvää täältäkin, vaikka ei ehkä ihan heti uskoisi. Ei tietenkään mitään jälkiuunipalaa, mutta näille suunnille ihan kelpoa.

Aasialaiset ystävämme ylittävät kyllä kaikki skandinaavitkin terveellisyydellään (ja siisteydellään!). Nostan kyllä hattua, että omaa, erityistä ruokakulttuuria pidetään yllä monessa polvessa keskellä tätä kaikkea hulluutta. Kouluunkin tullaan sushit käärittyinä.

Me tulemme myös aina pitämään omaa lihapullalippua korkealla ja olemaan ylpeitä siitä, että saamme kokata omillemme suomalaista ruokaa. Olkoonkin sitten vaikka nakkikeittoa, kaikkien ylhäisten kotiruokien äitiä. Ja jos ei keitto kelpaa, ei kannata pyytää hilloleipää.

Kesäloma lähenee ja nyt vähän väsyttää

Meidän kesälomaan eli aikaan Suomessa on enää seitsemisen viikkoa. Sellainen perus loppulukuvuoden väsymys on jo päässyt hiipimään päälle ja muutaman viikon päästä alkaa taas tavaroiden sorttaaminen, laatikoihin pakkaaminen ja eteenpäin lahjoittaminen. Edelleen meillä on vaan liikaa kamaa. Olen löytänyt itseni haaveilemasta tiny home-kommuunista; jos meillä olisi metrin kokoinen koti, ei sinne voisi vahingossakaan kertyä mitään ylimääräistä. Kuka sitä tropiikissa mitään taloa tarvitsee, kun voisi laittaa olohuoneen vaikka katoksen alle ulos.

IMG_8696.PNG
Aivan niin, Letterfolk.

Aika on omituinen käsite. Mulla on ihan sellainen fiilis, että juurihan me tänne tultiin, ja nyt sitten pitääkin jo alkaa valmistautua lähtöön. Osittain koen, että edelleen totuttelen elämään täällä ja yritän sopeutua, etenkin työmaalla. Moni asia on vieläkin täynnä uutuudenviehätystä ja kuitenkin kohta ollaan jo siinä kohti, että eka vuosi täällä tulee täyteen.

Mä toivon, että meillä olisi hyvä loma Suomessa. Vähän olen jo etukäteen jännittänyt (tosin itseltäni salaa) lasten reaktioita, koska nehän saattaa tulla heille itselleen suurimpana yllätyksenä. Entä, jos jotkut kaverit eivät haluakaan enää porukoihinsa? Jos siellä ei olekaan niin ihanaa kuin mitä on koko vuoden odottanut?

IMG_8649.JPG

Opettaminen täällä on ollut pidemmän päälle vähän raskas laiva. Olen kyllä melkoisen helpottunut, että kohta ollaan maalissa. Kyllä nää kulttuurierot vaan on ja pysyy, ei sille minkään mahda. On ollut kieltämättä haastavaa huomata, miten tiukassa tietynlaiset systeemit ovat vain siksi, että ne ovat tuttuja ja jossain joskus hyviksi kehuttuja. Mitään eräältä suomalaiselta opettajalta tulleita ajatuksia ei oikein mitenkään voi lähteä amerikkalaisen koulun toiminnan päälle liimaamaan, kun jo koko sana education tarkoittaa meille eri asioita.

Haaveilin jo muutama kuukausi sitten, että kirjoittaisin tänne tämän mantereen markkinoille kirjan siitä, mikä suomalaisessa koulussa on niin hyvää ja miksi. En vaan tiedä, ottaisiko siitä kukaan onkeensa. Jostain syystä näen edessäni vain pari valtavaa tuulimyllyä.

Pikkusen turnajaiskestävyys koetuksella jollain.

Muuten on kyllä kaikki ihan hyvin.

Hyppyjä tuntemattomaan

Facebook toi eilen eteeni muiston viime vuodelta: kuvan musta ja puolisosta meidän Helsingin kotitalon edustalla. Kuvan kyljessä oli pitkä teksti, jossa me kerrottiin, että oltiin juuri sinä päivänä myyty kyseinen talo ja että me oltiin muuttamassa Havaijille. Kuvan alla oli kauhean monta onnittelua ja sydäntä ja tykkäystä. Monet elivät mukana myös silloin, kun laskeuduimme Konalle ja kerroimme siitä ystäville ja tovereille.

Olin nyt uudestaan liikuttunut siitä, kuinka moni otti tasan vuosi sitten osaa meidän isoon loikkaan. Joskus aiemmin täällä kirjoittelin, etten kokenut itseäni rohkeaksi missään vaiheessa ennen lähtöä, mutta nykyään olen itseni kanssa eri mieltä. On se nyt kyllä tosi rohkeaa jättää taakse kaikki tuttu ja hypätä aivan uudenlaiseen arkeen. Etenkin, kun veti pompussa mukanaan kokonaisen perheen.

Meidän eka vuosi täällä alkaa olla pian pulkassa ja vaikka se on liioittelematta ollut elämäni paras, on se kyllä vienyt myös voimia. Ihan jo jatkuvasti toisella kielellä työskenteleminen kuluttaa mulla edelleen aivokapasiteettia ja meillä pyörii täällä lapsiperhearki ihan täydellä höyryllä aivan niin kuin missä tahansa muuallakin. Ystävyyssuhteet ovat täällä monen kanssa vielä kehittymässä ja niiden eteen pitää nähdä eri tavalla vaivaa. Mä en ole jaksanut säännöllisesti  pitää yhteyttä kuin ihan läheisimpiin ystäviini kotimaassa, enkä niihinkään aina mitenkään tasaisesti. Mä myönnän ihan rehellisesti, että eniten olen tainnut pitää yhteyttä niiden ystävien kanssa, jotka ovat itse olleet aloitteellisia tänne suuntaan. Normaalioloissa en ole koskaan ollut tällainen ystävä, mutta nyt en ole oikein pystynyt muuhun.

30176973_10160205145060203_1839860157_o

30232632_10160205144640203_1692160037_o

Mä tiedän, että kesällä Suomessa jutut jatkuvat silti ihan siitä, mihin ne viime kesäkuussa kavereiden kanssa jäivät. Molemmin puolin odotellaan jo sitä, että voidaan mennä mökille grillailemaan erinäisillä porukoilla tai kaupungille pullakahveille. Osan mun ystävistä mä olen tuntenut yli 30 vuotta, osan ekaluokasta saakka, osa on tarttunut mukaan teini-iässä ja osaan olen tutustunut vasta aikuisena, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki.

Ensi syksystä meillä ei ole vielä mitään varmaa tietoa. Me kyllä ollaan kovasti palaamassa tänne ennen koulujen alkua – lasten ekat koulumaksutkin elokuulle on jo maksettu. Me pakataan tämä kaksio taas tyhjäksi ennen meidän lomaa, koska me ei voida tässä koulun omistamassa kämpässä enää ensi kouluvuonna asua. Viskellään kamat taas muuttolaatikoihin ja säilötään niitä kesän yli kaverin autotallissa. Tarvittaisiin uusi koti. Ja ennen kaikkea me tarvittaisiin uudet viisumit.

Mutta kuten huomaatte, teemme kaiken taas niin kuin tietäisimme, että olemme tulemassa tänne takaisin heinäkuun lopussa. Mutta aika näyttää; kerron sitten, miten kävi. Jotenkin sillä lailla tässä taas mennään, että päätökset jäämisestä tehdään ennen kuin edes tiedetään, mitä usvan toisella puolella on ja odottaa. Pitää uskaltaa taas hypätä.