Lounaaksi leipää ja välipalaksi suolakaloja

Havaijilainen ruoka on ihanaa, mutta valitettavasti kokemukseni siitä ovat edelleen liian harvassa. Yksi uusista lempiruuistani on paikallinen herkku poke nachos: kotimme lähivesistä napattua kalaa nachojen päällä, sopivasti maustetta ja lisäkkeitä seassa. Säästö- ja makutottumussyistä tulee kokattua paljon itse: takakontti täyteen Costcossa ja lapsiperheen suomalaiset suosikit kattilaan tekeytymään. Myös jokaiseen arkiaamuumme kuuluu nykyään kouluvälipalan ja -ruuan säätäminen lunch boxeihin.

Elokuussa kyselin, että mitä ihmettä lapsille pakataan kouluun ruuaksi, mutta nyt homma menee jo aamutoimien lomassa ihan rutiinilla: Esikoiselle kymmenen välitunnille evääksi omena ja myslipatukka, ja perjantaisin myös joku pieni herkku. Kuopukselle lounaaksi lämmin ruoka (joka pyöräytetaan kotona pannulla lämpimäksi ja nakataan termospurnukkaan), porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja myslipatukka. Joskus harvoin joku suklaakeksi molemmille. Vesipullot kuuluvat täällä kouluvarusteisiin siinä missä Suomessa penaalit.

Vasta nyt keväällä olen saanut jonkin verran palautetta eväiden laadusta meidän ekaluokkalaiselta. Melkein jokaisella luokkakaverilla kun on välipalana poppareita, sipsejä, keksejä, limuja, mehuja tai karkkeja, niin lasta ei aina paljon äidin omenalohkot kiinnostele. Kuitenkin näin periaatteessa lapsi ymmärtää, että kyseiset herkut kuuluvat lauantaihin tai synttäreille, mutta kun muiden vanhemmat ovat niin paljon rennompia katsokaas, niin on omalla jälkipolvella sitten vähän vaikeaa.

Periamerikkalainen snack-kulttuuri nyt ei olisi edes niin paha, jos välipalana olisi useammin jotain muuta kuin sokeria ja sodiumia. Musta on oikeasti todella tarpeen, että kasilta kouluun tullut lapsi syö välipalan kympiltä pari tuntia ennen kello kahdentoista lounasta. Mutta miten sairaassa jotkut Aloha Maidit ja Doritokset ovat kenenkään mielestä hyvä päivittäinen välipala kasvuikäiselle tai ylipäätään ihmiselle?

Vaikka mulle on täällä tarjoiltu lounaaksi sandwichejä jo ihan riittävän usein, en edelleenkään osaa mieltää pelkkää leipää lounaaksi. Kuopus syö eskarissa aina lämpimän ruuan tai keitettyjä kananmunia kasvistensa kanssa silloin, kun eräät eivät ole jaksaneet kokata. Mä syön Esikoisen kanssa joka päivä kampuksen ruokalassa. Siellä olen tullut huomanneeksi, että suurin osa amerikkalaislapsista saa syödä ihan mitä vaan nyt sattuvat haluamaan, siinä missä eurooppalaiset ja aasialaiset syövät sitä, mitä kaikki muutkin. Ruokaa maistamattakin saa suurin osa paikallisista valkoista leipää hillolla ja/tai maapähkinävoilla tai vähän riisiä ja kotoa tuotua omenasosetta tai pelkkää mehua ruuaksi. Täällä mennään usein hengessä kunhan nyt jotain syö.

Ruokalamme tarjoilut eivät totta puhuen ole mitään erityisen lapsiystävällisiä, eikä Esikoinen varmastikaan syö tarpeeksi ikinä puoliltapäivin. Joskus ruokaa menee kurkkuviipaleiden lisäksi vain pari haarukallista tai sitten vain sitä pelkkää riisiä, ja jos ei oikeasti sen enempää mene alas, saa tämäkin suomalainen ottaa leivän, että jaksaa koulussa vielä seuraavat kolme tuntia. Mutta leivällä ei kyllä aloiteta, eikä maistamiskulttuuriin tottunut jälkikasvu tätä edes kyseenalaista.

Suomalaisessa ajattelussa istuu aika vahvasti järjestys, että jos ei ruokaa syödä, ei syödä kyllä herkkujakaan. Täällä tällainen on aika vierasta suurelle yleisölle. Vatsan voi täyttää tarvittaessa muffinseilla ja Nutellacroissanteillakin.

Tietysti yleistän ja tietysti joka maassa ja porukassa on poikkeuksia ja toisinajattelijoita jokaikiseen olemassaolevaan suuntaan.

Tuossa kun yksi päivä kävimme yksillä ystävillämme suoraan koulusta kylässä, tarjoili ystäväni kaikille lapsille välipalan: poppareita, sipsejä, kokista, pizzaa ja vähän karkkia. Harvemmin olen tällaista arkipäivän välipalatarjoilua saanut kotimaassa. Ei, kyllä se on kuulkaa juuresta ja kasvista ja karjalanpiirakoita kaakaolla, esimerkiksi.

Useimmiten tulemme kyläilyjen sijaan koulusta suoraan kotiin, ei välipalojen tähden, vaan pienen levon toivossa. Lapsille tarjoillaan paahtoleipää ja marjasmoothieta ja banaania ja pähkinöitä, ja sitten istutan heidät ilman omantunnontuskia telkkarin ääreen syömään ja pistän itse hetkeksi poikittain. Viiden hujakoilla syödään yleensä kotona ruokalan aterian sijaan, koska sinne ei jaksa enää kävellä eivätkä lapset taas söisi kuitenkaan oikein mitään. Nakkikeitto ja makaronilaatikko ovat eräillä edelleen kaikkien lempiruokien kärjessä.

Rantapäivinä syödään kyllä aina vähän miten sattuu. Eväiksi me pakataan kuitenkin aina muutakin kuin pelkkiä pretzeleitä ja suolakaloja, kuten joillain ystävillämme on tapana. Kyllä silti meidänkin jengi syö nykyään epäsäännöllisen varmasti vähän sipsejä uimisen jälkeen ja tuoremehua nyt menee täällä helteessä melkein päivittäin muutenkin. Ei kerrota hammaslääkärille.

Jotain sellaista suomalaista juurevuutta mä onnistun täällä hirmuisen pikaruokakulttuurin keskellä kuitenkin tuntemaan aina, kun kuorin keittoon perunoita ja voitelen lapsille ruisleipää. Sitä löytää hyvää täältäkin, vaikka ei ehkä ihan heti uskoisi. Ei tietenkään mitään jälkiuunipalaa, mutta näille suunnille ihan kelpoa.

Aasialaiset ystävämme ylittävät kyllä kaikki skandinaavitkin terveellisyydellään (ja siisteydellään!). Nostan kyllä hattua, että omaa, erityistä ruokakulttuuria pidetään yllä monessa polvessa keskellä tätä kaikkea hulluutta. Kouluunkin tullaan sushit käärittyinä.

Me tulemme myös aina pitämään omaa lihapullalippua korkealla ja olemaan ylpeitä siitä, että saamme kokata omillemme suomalaista ruokaa. Olkoonkin sitten vaikka nakkikeittoa, kaikkien ylhäisten kotiruokien äitiä. Ja jos ei keitto kelpaa, ei kannata pyytää hilloleipää.