Pysyvyydestä

Meidän toivottu lähtöpäivä olisi kuukauden päästä, mutta vielä odotellaan tietoa viisumeista. Ei siksi, että olisivat konsulaatissa hitaita, vaan siksi, että kaikkien askelten otto uusista kasvokuvista allekirjoitusten hakemisiin on vienyt meiltä aikaa. Suomeksi sanottuna siis, me itse olemme olleet hitaita. Tässä on viime vuoden aikana tullut kyllä oppineeksi kaikenlaista Yhdysvaltojen viisumeista. Kuten esimerkiksi sen, että niiden turvin ei vielä pääse maahan: vain rajalla työskentelevät officerit voivat päättää, saako meidän perhe astua suomalaisilla varpaillamme valtionsa rajojen sisälle. Viisumi antaa vain luvan pyrkiä rajalla sisään.

Koko Konan aika on tuntunut joltain ihme unelta viime viikot. Vuodessa ei vielä ehdi juurtua minnekään ja nyt fiilis on sama kuin olisi vaan jollain suloisella lomalla käynyt.

Nämä kaksi ekaa kappaletta mä sain kirjoitettua jo monta päivää sitten. Sitten mä oon alkanut kirjoittaa tarkennettuja faktoja liittyen edelliseen, oikeassa olemisen ja turhan puolustautumisen pakosta, ystävistä, mitä jos me jäädäänkin Suomeen. Mistään en saanut valmista, pyyhin pois ja kokeilen nyt vaan ajatuksenvirtaa.

30176973_10160205145060203_1839860157_o

Ei me täälläkään onnettomia oltaisi, kuten ei oltu silloin ennenkään. Sitä mä olen viime päivinä miettinyt, jostain syystä. Kyllä mä silti uskon, että me ne viisumit vielä ainakin vuodeksi saadaan ja sitten taas katsellaan, mitä tapahtuu.

Vuoden viisumeissa on sekin huono puoli, ettei henkisesti pysty kunnolla laskemaan matkalaukkujaan oikein minnekään. Vaikka sydän koki Konan kodiksi, ei se mitenkään voi täysin sitä olla ilman tietoa pysyvyydestä. Suomeen me haluttaisiin kyllä tulla joka kesä ihan ilman tätä pakkoakin, mutta olisi kiva saada joku oma osoite jonnekin taas joskus. Saapa nähdä, milloin. Nyt me asutaan vanhempieni kodissa, he asuvat mökillä. Konalla me asuttiin keltaisessa kodissa, muiden huonekaluissa. Jatkossa en tiedä, missä ja kenen nurkissa. Sen tiedän, että Suomeen jääminen olisi varmasti jollain lailla vähemmän kuluttava, tai ainakin riskittömämpi vaihtoehto.

Mä olen tällä viikolla vähän itsellenikin yllättäen kaivannut omaa kotia. Enää en tarvitse paljoa tilaa enkä sitä, mitä meillä talossa oli, mutta jos edes valkoiset seinät saisi ja ihan itse valita huonekalut. Jonkun osoitteen, joka ei vaihtuisi kerran vuodessa, sekin olisi kiva, koska muuttaminen ja pakkaaminen syö kaikkia meitä. Mutta näillä viisumeilla se ei nyt vielä ainakaan tapahdu, jos siis viisumit ylipäätään saadaan.

IMG_20170923_213500_895

Olin ihanan runoilija Elina Salmisen podcast-vieraana maanantaina. Sielläkin puhuttiin siitä, kuinka haaveilu ei maksa mitään, mutta unelmilla on aina hintalappu. Tässä vuoden mittaan se on näyttänyt aina vähän erilaiselta: ensin myytiin kaikki ja sitten sanottiin hyvästit, sitten oltiin uuden keskellä ilman muita ihmissuhteita ja lapset ilman kieltä, sitten osa ikävöi, sitten taas jo pakattiin ja muutettiin pois ja nyt jälleen odotellaan.

Silti meille tämä tärkeä vuosi oli joka vaivan arvoista ja tehtäisiin kyllä kaikki uudestaan tasan samoin tälläkin tiedolla. Lapsetkin odottavat jo, että kesän lopussa lähdetään takaisin Konalle – joku voitto sekin.

 

Maailman onnellisin, iloton maa

Olen syvällä kulttuurishokin sylissä. Tämä alkoi Konalla jo vajaa vuosi sitten, ja nyt kotimaassa lomaillessa shokki on vain tujakoitunut. Saavuin vuoden jälkeen yksinkertaisesta saarielämästä takaisin maailman onnellisimpaan maahan, ja olen ahdistunut.

Totuin siellä gekonkakan ja ikihien keskellä muutamassa kuukaudessa liian hyvään: ihmisiin, jotka välittävät syvästi muistakin kuin vaan siitä omasta, pienestä piiristään ja yhteisöön, joka tukee tavoilla, joita en osannut odottaakaan. Tiedän, että suomalaisten sisimmissä sykkii suloiset sydämet, onhan perheeni ja useat parhaat ystäväni suomalaisia. Mutta kulttuurisesti niistä ei kyllä jaella sen laajemmalle, sillä avunannot, tsemppaavat sanat, kehut ja kiitokset jaetaan yleensä vain niiden omien ihmisten kesken.

Kulttuurisesti jokainen on Suomessa oman onnensa seppä ja elämä on sitä mitä teet siitä. Maailmalla naapurista, kaukaisestakin, pidetään huolta. Elämää eletään laajoissa yhteisöissä ja jokainen saa tuntea kuuluvansa johonkin. Oman ryhmän ulkopuolisiin ihmisiin voidaan suhtautua avoimesti ja positiivisesti ja juhliin voi aivan hyvin kutsua ihmisiä, joita ei ole koskaan ennen edes tavannut.

IMG_8907

Olen myös vanhemmuuskriisissä. Heti Konalla laitoin merkille, kuinka käsittämättömän kärsivällisiä ystäväni olivat lapsiaan kohtaan. Siinä, missä minä olin oppinut kontrolloimaan omiani (kannattaa nyt heti tehdä niin kuin pyydän, muuten et saa katsoa elokuvaa myöhemmin), he kasvattivat lapsiaan molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa. Virheitä ei pyritty etukäteen sahaamaan lapsesta irti, vaan niitä käsiteltiin rauhakseltaan sitä mukaa, kun asioita ilmaantui. Lasten annettiin olla ja mennä ja kaatua naamalleen, niin fyysisesti kuin kuvaannollisesti. Mun kasvatustyylini on vahvistanut lapsissani ulkopuolelta tulevaa kontrollia, heidän tyylinsä taas sisäpuolelta tulevaa kontrollia. Monet tuntemani lapset osaavatkin totta tosiaan tehdä viisaita ja vastuullisia valintoja ihan ilman mitään uhkailuja tai rangaistuksen pelkoa. Kyllä ne omatkin toki osaa, mutta se ei kyllä ole minun erinomaisuuteni ansiota.

Ei kaikki, mutta joku osa tavastani kasvattaa nousee puhtaasti suomalaisuudestani ja tiukassa istuvassa tottelevaisuuden odotuksesta. Mä en kuitenkaan ihan oikeasti halua kasvattaa lapsia, jotka ovat tottelevaisia. Mä haluan kasvattaa lapsia, jotka ajattelevat itse ja oppivat kantamaan vastuun teoistaan. En vaan nyt tosiaan vielä ihan tiedä, miten.

Mä haluan karistaa itsestäni kaiken sen, mikä on sitä huonoa suomalaisen kulttuurin tuotetta, sitä, mitä en aiemmin edes osannut itsessäni kyseenalaistaa. Kaikkea sitä, minkä olen niellyt kokonaisena vain siksi, että näin täällä nyt ollaan ja eletään ja tällä tavoin tämän nyt vaan kuuluu olla ja sääntöjä noudattaa. Mä tiedän, etten pääse lasten kanssa sinne, minne haluan heitä viedä sillä tyylillä, millä olen aiemmin vetänyt, mutta ihan vielä ei ole kirkastunut, miten tästä eteenpäin.

IMG_8248

Amerikkalaislapset eivät mitenkään erityisesti riehuneet Havaijilla, mutta heillä on siellä paljon enemmän tilaa olla ja elää. Me ollaan nyt jo saatu osaksemme vihaisia mulkoiluja kaupungilla, kun kulkueemme viisi lasta on olleet innoissaan jostain keskenään. Jopa amerikkalaiset ystävämme sanoivat, että suomalaiset tuijottavat. Se on tuntunut musta ihan kamalalta. Jotenkin meidän iloinen, englantia puhuva revohka on onnistunut ärsyttämään joitakin ohikulkijoita parit viime päivät. Paitsi silloin, kun jokainen istui jokaikisen bussi- ja junamatkan aivan hissukseen paikoillaan, kun selitin, että tässä kulttuurissa sellaista käytöstä arvostetaan ihan erityisesti. Julkisissa kulkuvälineissä ei sairasta huudella. Ja ai että kun olivatkin nätisti, kehut tosin saivat vain vanhemmiltaan.

Suomessakin voi tietysti mennä vastavirtaan ja kasvattaa aivan tasan niin kuin haluaa. Voisin sen kuvitella olevan vaan vähän työläämpää ilman yhteisön tukea. Konalla mun jokainen ystävä veti mua joka päivä kohti parempaa vanhemmuutta. Näytti omilla valinnoillaan valoa sinne mun kärsimättömyyteen ja omalla armollisuudellaan alleviivasi mun risteyskohtia äitinä. Enkä mä ennenkään ollut mikään huono äiti, päinvastoin, tämä ei ole nyt yhtään sellainen laulu. Mä en vaan halua olla sellainen äiti, joka ei uskalla kyseenalaistaa sitä, miten asiat pitää tehdä, koska tämähän nousee yleensä vain kulttuurista, jossa on elänyt.

Monissa maissa ei ehkä satele pisteitä onnellisuusvertailuissa, mutta mä haluan kyllä jatkossakin valita kaiken muun hyvän yli ilon. Ja vapauden.

Suomi – suhteeni kanssasi on erikoinen

Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa ovat menneet hujahtamalla. Ekalla viikolla kärsimme karseasta aikaeroväsymyksestä ja haimme tuskaisesti uutta unirytmiä. Samalla olemme päässeet viettämään huippua aikaa ystäviemme kanssa: grillailua terasseilla, löhöämistä sohvilla, paljon jäätelöä. On ollut niin ihanaa olla täällä. Yksi vuosi poissa ei ole vaikuttanut mihinkään, ja ystävien kanssa ollaan jatkettu ihan siitä, mihin viime kesänä jäätiin.

Omia fiiliksiä on silti vaikea pukea sanoiksi. Suomesta on nyt virallisesti tullut meille maa, jossa on kiva käydä. Edelleen ainoa meistä, joka jäisi mieluummin tänne, on Esikoinen. Hän sujahti vanhoihin kuvioihin nopeammin kuin veitsi kuumaan voihin ja on juossut vanhoilla kotikulmillaan kavereidensa kanssa kuin ei olisi missään ikinä käynytkään. Helsingin naapurustomme oli sellainen yksi iso melukylä, jossa lapset tulivat ja menivät ja joita ruokittiin sitä mukaa, kun niitä ovesta keittiöön asteli. Saimme jokainen naapureistamme hyviä ystäviä. Pääsimme viime viikolla jopa käymään edellisen kotitalomme sisällä, mikä oli kokemuksena hämmentävä. Katselin kauniin talon ihanaa, vaaleaa lattiaa ja sen tyylikkäitä kaapistoja ja mietin, että asutaankohan me enää ikinä näin kauniisti. Olo oli haikea, mutta en siltikään tekisi mitään toisin. Nyt taidan kuitenkin olla vasta tajuamassa, miten iso päätös me viime vuonna tehtiin, kun myytiin ja annettiin melkein kaikki pois lähdön tieltä. Ymmärrän myös, miksi tällainen veto jää valtaosalta toteuttamatta, vaikka se jossain takaraivossa kiinnostelisikin. Oli se melkoinen riski kyllä, mutta nyt on helppo sanoa, että kaiken vaivan arvoinen ja ylikin. Emmekä me enää yksinkertaisesti osaisi elää sitä elämää, mitä ennen elettiin.

Vaikka mä rakastan Suomea, en koskaan tuntenut oloani täysin oikeaksi täällä. Sitä fiilistä on hirveän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut, mutta kyse ei ole pelkästään jostain seikkailunhalusta – vaikka myönnän, että sitä multa myös löytyy ihan riittävästi. Kulttuurisesti en vaan jotenkin ikinä kokenut ihan istuvani. Yhteisöllisyys muullakin kuin sen oman naapuruston tasolla antaa mulle virtaa ja musta on ihanaa rupatella niitä näitä vaikka kaupan kassan kanssa. Kuten Millakin ja monet muut ovat kirjoittaneet, nautin Konalla myös siitä, että lapset huomioitiin kaikkialla positiivisesti, enkä kertaakaan vuoden aikana kokenut, että olisivat olleet vaivaksi. Eivät kaikki näin tietenkään Suomessakaan koe – minä koin. Aivan liian usein. Meillä on ihan objektiivisestikin arvioiden tosi mukavat ja fiksut lapset, mutta Konalla sen näki myös muut kuin me ja he sanoivat sitä koko ajan ääneen, niin meille kuin heille.

 

Samalla siis, kun luopuminen on välillä edelleen tuntunut täällä haikealta, on se tuntunut täysin oikealta. En tiedä, osaisinko enää sopeutua elämään Suomessa.

Parhaat ystävämme Konalta ovat nyt täällä, viikon meidän kanssa ennen kuin jatkavat useammaksi viikoksi Norjaan. Veimme heidät heti mökille aikaerosta toipumaan. Ratkaisu oli kaikin puolin hyvä: omat muksut sai vedellä vanhassa pikkumökissä yhdentoista tunnin katkeamattomia yöunia, siinä missä ylämökin asukkaat yrittivät pysyä sängyissään edes neljään saakka. Päivisin pihaleikit ja saunominen kolmesti vuorokauden aikana piti univelkaisetkin muksut kiireisinä ja ihmeen hyvällä tuulella. Suomen luonto on kaunis, ilmat hellivät ja vieraamme ovat olleet ylen kiitollisia puhtaasta, oikeasta ruuasta. Esikoinenkin: hän on silminnähden ottanut lisää elopainoa hentoon varteensa jo näiden kahden viikon aikana. Ei vaan ole karjalanpiirakoiden ja uusien perunoiden voittanutta, jos häneltä kysytään. Ja toki kysytään.

Seuraavat pari päivää tulemme viettämään turisteina Helsingissä. Toria, Suomenlinnaa, Lintsiä nyt ainakin. Suomen kesä on kiva ja seura ensiluokkaista. Tästä tehdään hyvä kesäloma.