Tämä viikko on ollut täynnä pitkiä päiviä, huonoja yöunia ja monenlaisia tunteita. Aivan päällimmäisenä keikkuu käsittämätön kiitollisuus menneestä vuodesta. Kaikkea täällä koettua on ihan mahdoton laittaa sanoiksi. Jopa koulun puitteissa koetut haasteet ovat tasoittuneet ja olen alkanut ymmärtää tätä kulttuuria. Olkoonkin, että istumalihaksia käytetään täällä mun makuun edelleen liikaa, on koulun ilmapiiri silti vertaansa vailla. Olen ollut tällä viikolla ihan kyyneleet silmissä, kun olen vihdoin omilta paineiltani tajunnut, kuinka onnellisessa asemassa lapset ovat täällä tänä vuonna olleet: keskellä opettajia, jotka ovat lempeästi ohjanneet kielipuoliani ja keskellä muita lapsia, jotka ovat ottaneet avosylin molemmat vastaan. Koko vuoden riidat kavereiden kanssa voidaan laskea yhden käden sormilla, mikä jo itsessään on pienen ihmettelyn paikka.
Esikoisella oli eilen kevätjuhla. Pieni seitsenvuotias kapusi luokkakavereidensa kanssa surffitukka tuulessa hulmuten lavalle ja seisoi siellä selkä suorana hymyillen parisatapäisen yleisön edessä. Lauloi esityksessään reippaasti ja vetäisi muiden mukana jonkun pidemmän tarinan koreaksi. En voi melkein uskoa, kuinka paljon lapset voi vuodessa kasvaa. Tässä oli nyt se sama poika, joka vajaa vuosi sitten itki moneen otteeseen matkalla tänne ja monta kertaa rajusti ensimmäisen kouluviikon ajan. Sama lapsi, joka jännitti viime vuonna kouluun menoa niin paljon, ettei melkein unta saanut, seisoi nyt eturivissä parhaan luokkakaverinsa vieressä ihan iloisena. Metrin verran pidempänä vaan.
Jokainen koululainen sai character awardsin, jolla haluttiin nostaa esiin jokaisessa oppilaassa olevia hyviä piirteitä. Esikoinen sai erityismaininnan siitä, että on justice loving. Äitiinsä tullu.
Itsekin onnistuin ihan kakistelematta omasta osuudestani. Leinkin sain kaulaan, ja lahjakortin Targettiin.
Viimeinen viikko on mennyt kokolailla pakatessa ja siivotessa. Aina yhtä kamalaa.
Toissayönä heräsin 1:30, kun Kuopus tuli asioineen meidän luokse. En saanut sen jälkeen enää millään uudestaan unta. Pari tuntia valvottuani kuulin makkarin pöydän luota rapinaa. Sydän hakaten laitoin puhelimen valon päälle ja näin juuri sen, mitä ehkä eniten pelkäsin: hiiren. Voin kertoa, että vaihdoin hyvin nopeasti makuuhuonetta, enkä saanut ummistettua silmiäni ollenkaan ennen viittä. Sitten nukahdin ja näin jotain sekavia unia asuntomme vallanneista hiiristä vain herätäkseni klo 5:30. Päivän särki päätä ja väsytti niin ettei mitään järkeä. Voitte ehkä uskoa. Ihmiset ovat kyllä suhtautuneet enemmän kuin rennosti kertomukseeni tästä siimahännästä; sitä nyt kun vaan täällä tapahtuu. Just buy a trap.
Kuopuksen juhla on perjantaina, minkä jälkeen suuntaamme melkein suoraan lentokentälle. Neiti on harjoitellut kotona huomista esitystään varten. Kirkasääninen viisivuotias laulaa ja tanssii ja kertoo kuulemma myös itsestään yksin mikkiin. Ihana, amerikkalainen esiintymiskulttuuri, jossa lapset totutetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisten edessä puhumisen ei tarvitse olla mitenkään pelottavaa. Yleisössä kyllä joku tulee nieleskelemään kyyneleitä taas tässä kohtaa.
Ei olisi tämä vuosi voinut varmaan paremmin mennäkään. Haasteet ja itkut ovat vaan kasvattaneet ja ne nyt kuuluu elämään muutenkin. Vuoden aikana ehdimme saada aivan ihania ystäviä, lapset oppivat kieltä, näimme kauniita paikkoja ja lähennyimme perheenä, jos nyt muutaman asian haluaa tästä esiin nostaa.
Kyllä kannatti lähteä. Nyt me tiedetään ihan varmaksi, että tämä elämäntyyli on meitä varten, eikä paluuta vanhaan varmaan enää olekaan.
Konalla 
Kylläpä kuulostaa hyvältä tuollaiset character awardsit jotka jaetaan kaikille! Mulle jäi meidän kouluvuodesta vähän huono maku suuhun kun kouluvuoden viimeinen tilaisuus eilen oli awards ceremony jossa palkittiin vain ”tähtioppilaat”. En ole tavallisesti koko tilaisuuteen mennytkään kun se ei ole yhtään oma juttuni, mutta eilen meillä oli toiveissa, että yksi tuttu vanhempi olisi saanut oman palkintonsa kaikesta vapaaehtoistyöstä mitä on kouluyhteisössä tehnyt ja häntä menin kannustamaan. Kyseinen palkinto annettiin lopulta kuitenkin koulun henkilöstöjohtajalle.
Kouluvuosi täällä siis tosiaan päättyi eilen. Tunnelma on toistaiseksi ennemminkin vähän haikea kuin iloinen tai edes helpottunut. Keskimmäisen paras ystävä muuttaa kesän aikana pois, esikoisen hyvä ystävä puolestaan hyppää yli luokan ja aloittaa ensi vuonna yläasteella, ja sekä nuorimmaisen että esikoisen ihan mahtavan ihanat ja fiksut opettajat muuttaa hekin muualle. Parikymmentä vuotta jäähyväisiä taitaa alkaa olla vähän liikaa! Mutta eiköhän tämä tästä kunhan saadaan koulujutut käsiteltyä pois mielestä ja päästään kunnolla kiinni lomatunnelmaan.
Onpa hyvä, että teillä vuosi päättyy kaikin puolin hyvissä ja myönteisissä tunnelmissa! Hyvää matkaa Suomeen ja mukavaa lomailua!
TykkääTykkää
Mulle jäähyväiset on aina olleet aika vaikeita. Meidän kuopus itki eilen muutamaankin otteeseen, että tulee ikävä Konan ystäviä. Lähtö oli taas vaikea ja se tulee olemaan taas vaikea, jos lähdetään takaisin. Ikuinen ikävä jonnekin..?
Meidän koulussa oli myös se perus honor roll ja superior honor roll-juhlistus. Meinasivat tehdä sen luokka-asteittain niin, että character awardsien jälkeen koko luokka olisi edelleen seissyt lavalla ja siinä olisi palkittu ne tähtioppilaat. Kertoivat tämän meille opettajille kaks päivää ennen juhlaa. Sanoin, että musta on aika kamalaa, että koko luokka seisoo kaikkien edessä ja myös siinä nähtävillä, että kuka EI saanut parhaita arvosanoja. Eivät olleet tulleet ajatelleeksi koko asiaa, joten onneksi se muutettiin. Luokat astelivat lavalta alas ja nämä arvosanaoppilaat kutsuttiin erikseen lavalle köntsässä ’elementary’ ja ’middle school’. Paljon parempi niin. Ehdotin myös, että jatkossa oppilaille jaettaisiin excellent progress award. Niille, jotka tekevät vähintään yhtä paljon töitä, mutta eivät vaan saavuta sitä 85 prosenttia. Toivottavasti ottavat käyttöön, tykkäsivät kyllä ideasta.
Voimia teille ja lapsille muutoksiin taas! Toivottavasti tilalle tulee vähintään yhtä ihanat opettajat! Samaa mä toivon omille; pojan opettaja lopettaa jouluna.
Hyvää lomaa teidän porukalle!
TykkääTykkää
Hyvä hyvä sinä kun nostat siellä näitä asioita esiin ja ehdotat parannuksia! Mä olen meidän koulun suhteen joutunut hyväksymään sen, että siellä ei kerta kaikkiaan olla erityisen kiinnostuneita kuulemaan expat-vanhempien ajatuksia siitä miten jotkut asiat voisi ehkäpä tehdä toisellakin tapaa. Koulun johtokunta jatkaa valitsemallaan linjalla. Osalla paikallisista vanhemmista ja joillakin opettajilla on sentään vähän enemmän sananvaltaa, ja niin kai sen ehkä pitää ollakin, että paikalliset ennen kaikkea tuntevat kouluyhteisön omakseen. Mutta kyllä se silti välillä turhauttaa. Ensi vuonna taidetaan suosiolla lähteä lomalle ennen viimeistä koulupäivää ja jätetään koko palkintotilaisuus väliin 🙂
Meillä on itkeskelty enemmänkin tässä viime päivien aikana… Huoh. Mutta nyt alkaa ehkä vähitellen olla kunkin ikäväitkut itketty vähäksi aikaa ja ajatukset alkaa koulua enemmän pyöriä lomasuunnitelmissa. Toivottavasti teilläkin!
TykkääTykkää
Kata, anteeks kun mä meinasin unohtaa vastata tähän! Me lähdettiin perjantaina taittamaan matkaa tänne Suomeen, ja eihän tässä sitten ole oikein muuta osannut ajatellakaan. Mä en tiedä, että kuuntelisko tuollakaan johtoryhmä vanhempia, mutta mua onneksi, kun olin jo tuttu. Toki nähtäväksi jää, että ottaako ne mun ehdotuksia oikeasti sitten käytäntöön. Harmi kuulla, että siellä on lapsia itkettänyt! Meillä on myös, etenkin pienempää. Sillä on ikävä Konalle, vaikka täällä kivaa nyt onkin. Ikävästä taisi tulla pidempiaikainen seuralainen.
TykkääTykkää
Ihana viisaus tuo: ”Kyllä kannatti lähteä.” Amen!
TykkääTykkää
Näinpä!! ❤️
TykkääTykkää