Miten matka meni?

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo monta päivää. Väsyneenä kirjoitellessa huomasin kuitenkin kuulostaneeni niin vanhalta ja raihnaiselta (miltä nyt just tietysti tuntuukin, mutta eipä alleviivata sitä sen enempää), etten viitsinyt julkaista mitään. Nyt sitten ajankohta tälle tekstille on jo ehkä vähän myöhäinen, sillä saavuimme Suomeen sunnuntai-iltana, mutta menköön silti.

Selvisimme tällä kertaa ihmeen hyvin lennoista Kona-LA-Tukholma-Helsinki. Tokihan sellaista pientä säätöä oli siinä, mutta nyt jälkikäteen voi jo sanoa, että kauhean kivasti meni. Noin niin kuin aiheen huomioiden; ei se lentäminen maailman toiselta puolelta lasten kanssa ikinä mitään ihanaa ole.

Tällä kertaa lennettiin pitkä lento kuulkaa Norskin Premiumissa. Mä en ole eläissäni paremmissa luokissa aiemmin lentänytkään, mutta löysimme siipan kanssa näille tietyille päiville Momondon kautta hyvät tarjoukset, joihin ilman muuta tartuttiin. Isot penkit olivat kovasti mukavat ja käytävillä kävi jatkuva juomatarjoilu. Molemmat muksut nukahtivat Konan aikaan iltakasilta, kuten muutenkin ovat yleensä tavanneet tehdä.

Lento vaan lähti melkein kolme tuntia Losista myöhässä. Siinä sitä istua nökötettiin paikoillaan koneessa, kun henkilökunta ei saanut täsmättyä ihmismäärää boarding passien kanssa. Asiakkaiden laskemisoperaatiossa meni melkein kaksi tuntia, ja lopulta päästiin siihen tulokseen, että koneessa oli ihan oikea määrä porukkaa. Hirveen hyvä.

Olin kyllä iloinen, etteivät omat matkaseuralaiset olleet enää niin kauheasti milläänsäkään tästä. Siinä ne pelaili pelejään ihan tyynenä, eikä mun pään tarvinnut lähteä laskeskelemaan mitään ruoka- tai unirytmiaikoja tai mitään muutakaan. Isommat lapset sietää jo vähän enemmän kaikenlaista, mikä helpottaa elämää melkoisesti.

Premiumissa penkit menevät toki tavallista enemmän kumoon, mutta en mä silti saanut juuri yhtään nukuttua. Torkuin muutaman tunnin ajan siinä jalat puuduksissa ja pää vinossa, vaikka kuinka oli niskatukityynyä ja silmäsuojuksia. Esikoinen taas ponnahti hereille 4,5 tuntia nukuttuaan ja Kuopus veteli tapansa mukaan sikeitä koneen aamiaiseen asti. Konan aikaan, jossa sisäinen kellomme tietysti vielä oli, aamupala tarjoiltiin reippaasti klo 2:30 ja kone laskeutui klo 3:30, jolloin myös jatkolentomme Suomeen lähti. Arvatkaa, odottiko kone meitä.

No ei tietenkään. Meidän olisi pitänyt laskeutua Suomeen silloin, kun seisoimme väsyneinä Tukholmassa jonossa odottamassa tietoa, että mahdummeko iltakoneeseen. Oli kieltämättä aika vaikea olla putoamatta siinä itsesäälin syvään alhoon. Lapset olivat niin puhki, että ärsyyntyivät toistensa olemassaolosta heti, kun piti taas jaksaa kävellä yhden turvatarkastuksen läpi. Molemmat nyyhkivät vuoron perään milloin mistäkin aiheesta, kunnes taas nauroivat hysteerisesti omalle pieruhuumorilleen. Piirrettyjen ja suklaakeksien voimin jaksettiin jotenkuten se neljän tunnin odotus kentällä. Sitten vikalla lennolla mulla olikin seurana kaksi sekoilijaa, jotka innon ja jännityksen noustessa täysin univelkaisina puhuivat lakkaamatta, suurimman osan aikaa kaikkea täysin järjetöntä. Välillä suomea ja sitten taas englantia. Kentällä meitä vastassa oli perheen lisäksi ystäviä, jotka olivat ottaneet asiakseen kysyä, milloin saavutaan ja saako tulla vastaan. Heitä ei haitannut edes uusi, iltamyöhäinen laskeutumisajankohta. Aivan siinä pieni itku tuli.

Nyt sitten on päällä sellaista pientä aikaerorasitusta. Kyllä te tiedätte: väsyttää aivan tajuttomasti, mutta ei tule uni vaikka yrittäisi, paitsi silloin kun ei ehkä pitäisi. Mitään ei muista ei ymmärrä eikä yhdistä. Ruoka ei maistu, mutta suklaata ja kahvia vois kyllä ottaa. Ja melatoniinia – sillä saa unen päästä uudestaan kiinni keskellä yötäkin, kun pirteänä herää mukamas uuteen päivään klo 1:30.

Suomeen tuli kylmyys samana päivänä, kun me saavuimme. En tiedä, pitäisikö tästä päätellä jotain. Olemme tietenkin aivan jäässä jokainen, mutta etenkin minä ja siippa myös aivan onnessaan siitä, että nyt saa taas olla vaatteet päällä. Siis mulla on ihan kuulkaa housut jalassa! Ekaa kertaa melkein vuoteen!

Helsingissä on ihana olla. Tuntuu muutenkin niin kivalta olla Suomessa, mutta eniten siksi, että me ollaan täällä nyt vaan lomalla. Meidän henkinen koti on Konalla. Mä jo niin toivon ja odotan, että päästään sinne kesän jälkeen takaisin. Tästä lisää ensi jaksossa.