Miten matka meni?

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo monta päivää. Väsyneenä kirjoitellessa huomasin kuitenkin kuulostaneeni niin vanhalta ja raihnaiselta (miltä nyt just tietysti tuntuukin, mutta eipä alleviivata sitä sen enempää), etten viitsinyt julkaista mitään. Nyt sitten ajankohta tälle tekstille on jo ehkä vähän myöhäinen, sillä saavuimme Suomeen sunnuntai-iltana, mutta menköön silti.

Selvisimme tällä kertaa ihmeen hyvin lennoista Kona-LA-Tukholma-Helsinki. Tokihan sellaista pientä säätöä oli siinä, mutta nyt jälkikäteen voi jo sanoa, että kauhean kivasti meni. Noin niin kuin aiheen huomioiden; ei se lentäminen maailman toiselta puolelta lasten kanssa ikinä mitään ihanaa ole.

Tällä kertaa lennettiin pitkä lento kuulkaa Norskin Premiumissa. Mä en ole eläissäni paremmissa luokissa aiemmin lentänytkään, mutta löysimme siipan kanssa näille tietyille päiville Momondon kautta hyvät tarjoukset, joihin ilman muuta tartuttiin. Isot penkit olivat kovasti mukavat ja käytävillä kävi jatkuva juomatarjoilu. Molemmat muksut nukahtivat Konan aikaan iltakasilta, kuten muutenkin ovat yleensä tavanneet tehdä.

Lento vaan lähti melkein kolme tuntia Losista myöhässä. Siinä sitä istua nökötettiin paikoillaan koneessa, kun henkilökunta ei saanut täsmättyä ihmismäärää boarding passien kanssa. Asiakkaiden laskemisoperaatiossa meni melkein kaksi tuntia, ja lopulta päästiin siihen tulokseen, että koneessa oli ihan oikea määrä porukkaa. Hirveen hyvä.

Olin kyllä iloinen, etteivät omat matkaseuralaiset olleet enää niin kauheasti milläänsäkään tästä. Siinä ne pelaili pelejään ihan tyynenä, eikä mun pään tarvinnut lähteä laskeskelemaan mitään ruoka- tai unirytmiaikoja tai mitään muutakaan. Isommat lapset sietää jo vähän enemmän kaikenlaista, mikä helpottaa elämää melkoisesti.

34447233_10160420763535203_5099912478725242880_n
Kuva ei liity mitenkään mihinkään – huomasitteko takana olevan joulukuusen?

Premiumissa penkit menevät toki tavallista enemmän kumoon, mutta en mä silti saanut juuri yhtään nukuttua. Torkuin muutaman tunnin ajan siinä jalat puuduksissa ja pää vinossa, vaikka kuinka oli niskatukityynyä ja silmäsuojuksia. Esikoinen taas ponnahti hereille 4,5 tuntia nukuttuaan ja Kuopus veteli tapansa mukaan sikeitä koneen aamiaiseen asti. Konan aikaan, jossa sisäinen kellomme tietysti vielä oli, aamupala tarjoiltiin reippaasti klo 2:30 ja kone laskeutui klo 3:30, jolloin myös jatkolentomme Suomeen lähti. Arvatkaa, odottiko kone meitä.

No ei tietenkään. Meidän olisi pitänyt laskeutua Suomeen silloin, kun seisoimme väsyneinä Tukholmassa jonossa odottamassa tietoa, että mahdummeko iltakoneeseen. Oli kieltämättä aika vaikea olla putoamatta siinä itsesäälin syvään alhoon. Lapset olivat niin puhki, että ärsyyntyivät toistensa olemassaolosta heti, kun piti taas jaksaa kävellä yhden turvatarkastuksen läpi. Molemmat nyyhkivät vuoron perään milloin mistäkin aiheesta, kunnes taas nauroivat hysteerisesti omalle pieruhuumorilleen. Piirrettyjen ja suklaakeksien voimin jaksettiin jotenkuten se neljän tunnin odotus kentällä. Sitten vikalla lennolla mulla olikin seurana kaksi sekoilijaa, jotka innon ja jännityksen noustessa täysin univelkaisina puhuivat lakkaamatta, suurimman osan aikaa kaikkea täysin järjetöntä. Välillä suomea ja sitten taas englantia. Kentällä meitä vastassa oli perheen lisäksi ystäviä, jotka olivat ottaneet asiakseen kysyä, milloin saavutaan ja saako tulla vastaan. Heitä ei haitannut edes uusi, iltamyöhäinen laskeutumisajankohta. Aivan siinä pieni itku tuli.

34484296_10160420758995203_4426581148537192448_n

Nyt sitten on päällä sellaista pientä aikaerorasitusta. Kyllä te tiedätte: väsyttää aivan tajuttomasti, mutta ei tule uni vaikka yrittäisi, paitsi silloin kun ei ehkä pitäisi. Mitään ei muista ei ymmärrä eikä yhdistä. Ruoka ei maistu, mutta suklaata ja kahvia vois kyllä ottaa. Ja melatoniinia – sillä saa unen päästä uudestaan kiinni keskellä yötäkin, kun pirteänä herää mukamas uuteen päivään klo 1:30.

Suomeen tuli kylmyys samana päivänä, kun me saavuimme. En tiedä, pitäisikö tästä päätellä jotain. Olemme tietenkin aivan jäässä jokainen, mutta etenkin minä ja siippa myös aivan onnessaan siitä, että nyt saa taas olla vaatteet päällä. Siis mulla on ihan kuulkaa housut jalassa! Ekaa kertaa melkein vuoteen!

Helsingissä on ihana olla. Tuntuu muutenkin niin kivalta olla Suomessa, mutta eniten siksi, että me ollaan täällä nyt vaan lomalla. Meidän henkinen koti on Konalla. Mä jo niin toivon ja odotan, että päästään sinne kesän jälkeen takaisin. Tästä lisää ensi jaksossa.

Viimeisen viikon tunnemylläkät

Tämä viikko on ollut täynnä pitkiä päiviä, huonoja yöunia ja monenlaisia tunteita. Aivan päällimmäisenä keikkuu käsittämätön kiitollisuus menneestä vuodesta. Kaikkea täällä koettua on ihan mahdoton laittaa sanoiksi. Jopa koulun puitteissa koetut haasteet ovat tasoittuneet ja olen alkanut ymmärtää tätä kulttuuria. Olkoonkin, että istumalihaksia käytetään täällä mun makuun edelleen liikaa, on koulun ilmapiiri silti vertaansa vailla. Olen ollut tällä viikolla ihan kyyneleet silmissä, kun olen vihdoin omilta paineiltani tajunnut, kuinka onnellisessa asemassa lapset ovat täällä tänä vuonna olleet: keskellä opettajia, jotka ovat lempeästi ohjanneet kielipuoliani ja keskellä muita lapsia, jotka ovat ottaneet avosylin molemmat vastaan. Koko vuoden riidat kavereiden kanssa voidaan laskea yhden käden sormilla, mikä jo itsessään on pienen ihmettelyn paikka.

Esikoisella oli eilen kevätjuhla. Pieni seitsenvuotias kapusi luokkakavereidensa kanssa surffitukka tuulessa hulmuten lavalle ja seisoi siellä selkä suorana hymyillen parisatapäisen yleisön edessä. Lauloi esityksessään reippaasti ja vetäisi muiden mukana jonkun pidemmän tarinan koreaksi. En voi melkein uskoa, kuinka paljon lapset voi vuodessa kasvaa. Tässä oli nyt se sama poika, joka vajaa vuosi sitten itki moneen otteeseen matkalla tänne ja monta kertaa rajusti ensimmäisen kouluviikon ajan. Sama lapsi, joka jännitti viime vuonna kouluun menoa niin paljon, ettei melkein unta saanut, seisoi nyt eturivissä parhaan luokkakaverinsa vieressä ihan iloisena. Metrin verran pidempänä vaan.

Jokainen koululainen sai character awardsin, jolla haluttiin nostaa esiin jokaisessa oppilaassa olevia hyviä piirteitä. Esikoinen sai erityismaininnan siitä, että on justice loving. Äitiinsä tullu.

Itsekin onnistuin ihan kakistelematta omasta osuudestani. Leinkin sain kaulaan, ja lahjakortin Targettiin.

20180531_205039Viimeinen viikko on mennyt kokolailla pakatessa ja siivotessa. Aina yhtä kamalaa.

Toissayönä heräsin 1:30, kun Kuopus tuli asioineen meidän luokse. En saanut sen jälkeen enää millään uudestaan unta. Pari tuntia valvottuani kuulin makkarin pöydän luota rapinaa. Sydän hakaten laitoin puhelimen valon päälle ja näin juuri sen, mitä ehkä eniten pelkäsin: hiiren. Voin kertoa, että vaihdoin hyvin nopeasti makuuhuonetta, enkä saanut ummistettua silmiäni ollenkaan ennen viittä. Sitten nukahdin ja näin jotain sekavia unia asuntomme vallanneista hiiristä vain herätäkseni klo 5:30. Päivän särki päätä ja väsytti niin ettei mitään järkeä. Voitte ehkä uskoa. Ihmiset ovat kyllä suhtautuneet enemmän kuin rennosti kertomukseeni tästä siimahännästä; sitä nyt kun vaan täällä tapahtuu. Just buy a trap.

Kuopuksen juhla on perjantaina, minkä jälkeen suuntaamme melkein suoraan lentokentälle. Neiti on harjoitellut kotona huomista esitystään varten. Kirkasääninen viisivuotias laulaa ja tanssii ja kertoo kuulemma myös itsestään yksin mikkiin. Ihana, amerikkalainen esiintymiskulttuuri, jossa lapset totutetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisten edessä puhumisen ei tarvitse olla mitenkään pelottavaa. Yleisössä kyllä joku tulee nieleskelemään kyyneleitä taas tässä kohtaa.

Ei olisi tämä vuosi voinut varmaan paremmin mennäkään. Haasteet ja itkut ovat vaan kasvattaneet ja ne nyt kuuluu elämään muutenkin. Vuoden aikana ehdimme saada aivan ihania ystäviä, lapset oppivat kieltä, näimme kauniita paikkoja ja lähennyimme perheenä, jos nyt muutaman asian haluaa tästä esiin nostaa.

Kyllä kannatti lähteä. Nyt me tiedetään ihan varmaksi, että tämä elämäntyyli on meitä varten, eikä paluuta vanhaan varmaan enää olekaan.