Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

IMG_8191

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.

Suomen paahde on kuin Havaijin talvi

Suomalaisina tiedämme, miten mukavalta joku onneton viisi astetta tuntuu aina pitkän talven jälkeen. Kroppa on tottunut talvikuukausien aikana pakkaseen ja kaikki yli plussan puolelle menevät päivät ovat suorastaan lämpimiä. Olo on kuin nurmille kirmaavilla vasikoilla, kun saa vihdoin heittää untsikan naulaan. Vaikka en itsekään olisi ihan uskonut, kroppa voi tottua samoin myös helteeseen.

Viime kesänä saimme shokkihoitona kokemuksen Havaijin kesästä. Lähdimme viileästä, sateisesta Suomen kesäsäästä tropiikkiin, emmekä pystyneet tekemään ensimmäiseen kuukauteen juuri mitään muuta kuin uimaan. Kuopus itki ja minä mietin pyörtyväni, kun eräänä pilvettömänä heinäkuun päivänä meidän piti selvitä yksi ylämäki kampuksen farmilta kotiin. Mittarissa näkyvät lukemat eivät loppujen lopuksi välttämättä edes ole se määrittävin tekijä siinä, miltä kuumuus iholla tuntuu, vaan ilman kosteus ja UV-säteily – Havaijilla iho palaa ilman suojaa karrelle valehtelematta vartissa. Aurinko tuntuu kärventävän ihoa rajusti samalla, kun kosteus saa paidan liimaantumaan ihoon kiinni. Asteita mittarissa ei kuitenkaan välttämättä ole sen enempää kuin Suomessa nyt. Koskaan ei mittari kohoa saarilla neljäänkymppiin.

uQhT+7u+RreoxqzOa5zS8w_thumb_440b

Lapsilla on nyt kotoisa olo. Molemmat ovat olleet iloisia, kun kotimaassa on yhtä lämmin kuin Konan kotona oli. Tosin sillä erotuksella, että meillä ei kellään ole yhtään liian kuuma edes keskipäivällä. Tämä kuivempi lämpö tuntuu helpolta ja lempeältä. Voin aivan iloisesti juoda varjossa kuumaa kahvia, ja keskipäivälläkin pystyisin juoksemaan lenkin. Jos noin muuten haluaisin.

Uutisissa on puhuttu trooppisesta kesästä, mutta siihen tämä kosteus ei kyllä riitä millään. Trooppinen lämpö vaatii välillä kärsivällisyyttä ja siihen tottumista, että aina on hiki. Ihan koko ajan. Pidemmät kävelymatkat vaativat yleensä pullollisen vettä ja pientä ponnistelua, ainakin minulta vielä. Tämä kesä juuri nyt on meidän näkökulmastamme aivan täydellinen: miellyttävä ja sopiva, monin tavoin kotoisa. Sellainen Havaijin talven tapainen.

Rusketuksesta emme kukaan perusta, mutta Konalla ihon ruskettumista oli vaikea välttää. Käytimme koko vuoden suojakerrointa 50 (tai 70), lisäsimme rannalla rasvaa vajaan 1,5 tunnin välein ja silti päivetyimme koko sakki ihan kunnolla. Satasen rasvalla ei varmaan tulisi väriä yhtään, mutta emme me kukaan Konalla palaneetkaan. Kerran mulla punoitti vähän hartiat ihan juuri ennen tänne lähtöä rantapäivän jälkeen, kun klassisesti rasvasin kaikki muut paitsi itseni toiseen kertaan. Toki ruskettuneena näyttää yleensä terveemmältä, mutta ihosyövän riski houkuttelee kyllä paljon vähemmän.

x57QfGrNQv2sKOHnBsroHg_thumb_440d

Tämä suomalaisittain kuuma kesä ei stressaa mieltä yhtään. En kertaakaan ole miettinyt, että juokohan lapset tarpeeksi tai mitenköhän niiden ihot kestää tätä aurinkoa; saimme ne kuitenkin pysymään hengissä kokonaisen vuoden tropiikissa. Tämä on helppoa siihen verrattuna.

Näin siis menivät kuumassa pilalle nämäkin hyvät pohjolan eskimot.

Pientalohaaveita

Leikimme tällä hetkellä taas talollisia. Entiset naapurimme, nykyiset hyvät ystävämme, tarjosivat upeaa omakotitaloaan meille viikoksi, kun ovat reissussa. Lapset ovat päässeet taas juoksemaan tutussa porukassa pihoilla ja me ollaan solahdettu siihen turvalliseen lähiöelämämoodiin, jossa otetaan niin iisisti kahdestaan terassilla, ettei aina edes tiedetä, missä lapset milloinkin menee. Hörpitään kahvia naapuruston väen kanssa ja ollaan ihan kuin ennenkin.

Näköjään ihan hyvin ollaan solahdettu myös tähän tämän kesän kiertolaiselämäämme. Sen kun pakataan ja puretaan ja valloitetaan taas uusia nurkkia.

Mä voisin hyvin asua näillä huudeilla aina kesät. Jos ei oltaisi myyty meidän omaa puutaloa tuolta nurkan takaa, voisin mielelläni hengata siellä aina kerran vuodessa. Puoliso fiilisteli eilen tätä ihanaa yksilöä (puhun edelleen ystäviemme kodista) sen verran, että intautui toivomaan, josko meilläkin olisi taas joskus oma talo.

Mä en vaan toivoisi enää paljoa neliöitä – olenkin alkanut unelmissani havitella sellaista tiny home-hommaa. Jostain syystä en ole saanut vielä miehelle myytyä tätä ideaa. Oikeasti kuitenkin Havaijilla, jossa tuleva unelmakotini sijaitsisi, ei kukaan todellisuudessa tarvitse suuria sisätiloja. Talvikamppeita, kuravaatteita tai monoja ei tarvitse säilöä missään, eikä ihmisten kodeissa tavata juurikaan viettää aikaa. Tai jos jonkun kotiin kutsu kuuluu, tarkoittaa se useimmiten vesisotaa takapihalla tai päivällistä patiolla. Uusin talohaaveeni olisikin sellainen ihan oikeasti pienen pieni koti, jossa olisi sisällä vain pakolliset tilat ilman kulkumatkoja huoneesta toiseen.

 

Screen Shot 2018-07-15 at 18.20.54
tinyhousetown.net
Screen Shot 2018-07-15 at 18.28.36
newfrontiertinyhomes.com

 

Sisätiloissa tarvitsisi olla vain keittiö, pesutilat ja makuuhuoneet. Takapihalle katoksen alle voisi jemmata niin kuivaustelineet kuin surffilaudat ja talon eteen suuren katoksen alle saisi sitten laitettua sekä leppoisan olohuoneen että ruokailutilat. Useammalle vieraalle tietysti kerrallaan.

 

 

Screen Shot 2018-07-15 at 18.35.25
stilinspiration.elledecoration.se
Screen Shot 2018-07-15 at 18.44.55
thesweetestoccasion.com

 

Screen Shot 2018-07-15 at 18.59.23
style-files.com

 

Nämä inspiroi tällä hetkellä paljon enemmän kuin mikään muu. En nyt yhtään ymmärrä, miten siippa ei näe tätä potentiaalia yhtä kirkkaana kuin minä.

Mitä auringossa asumiseen tulee, ensimmäisen vuoden perusteella sanoisin myös, että jos merta rakastaa, siihen ei kyllästy. Rannasta tulee vähän kuin vanha harrastus, jonka pariin palaa yhtä innoissaan viikosta toiseen. Myös lämpö tuntuu hyvältä iholla siksi, että lämpö tuntuu hyvältä iholla. Ei siksi, että sitä ei ole tuntenut taas vuoteen ja siten tämän onnen on vihdoin rännän ja pimeyden läpi ansainnut.

Vaikka tämä meidän entinen Helsingin naapurustomme onkin sellainen kotoisan suloinen, edelleenkään ei ole kaduttanut, että laitettiin ovi kiinni ja lähdettiin. Olen jopa alkanut nyt tottua tähän muiden nurkissa luuhaamiseen. Väliaikaisratkaisuna menee ihan hyvin nyt näin. Toivottavasti kuitenkin kuukauden päästä voin sanoa, että olemme taas matkalla kotiin.