Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.