Tropiikissa alkoi arki

30.8.2018 ~ Anu ~ 3 kommenttia

Tällä kertaa emme ehtineet juurikaan lomailla Konalla, vaan hyppäsimme hurrikaaniviikonlopusta kylmiltään suoraan arkeen. Muutamat asiat ovat värittäneet tätä ensimmäistä arkiviikkoa ihan erityisesti:

1. Käveleminen helteessä

Tänä iltapäivänä olin kävellyt 10 000 askelta jo puoleen neljään mennessä. Kuopuksen päiväkoti on alamäkeen ja yksin mennessä noin kymmenen, ylämäkeen ja lasten kanssa tullessa noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Sairaan kuuma on, tietenkin. Kaikki arkitouhut ovat kuitenkin edelleen sen verran lähellä kotia, että hulluna suomalaisena valitsen itsestäänselvänä vaihtoehtona auton sijaan kävelemisen. Olemme niitä harvoja kummallisia yksilöitä, jotka täällä ihan kuulkaa jalkaisin paikkoihin tarpovat ja aivan vapaaehtoisestikin vielä.

2. Jet lag

Tänään on viikko Havaijia takana ja viime yönä nukuttiin ekan kerran aamukuuteen. Ekana yönä nousimme viisivuotiaan kanssa kahdelta. Söimme kännykän valossa aamupalaa puoli kolmelta pimeän keittiön lattialla toisillemme kuiskien. Oma viehätyksensä se on aikaerosekoilussakin, tavallaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. Ihana tavallisuus

Kona tuntuu tutulta. Hyvällä tavalla tavalliselta, ja arki on alkanut ilman suurempia tunnekuohuja. Kerrankin.

4. Koulu alkoi

Puoliso lähti jo sunnuntaina, syntymäpäivänään, järjestön reissulle Kaakkois-Aasiaan, joten me aloitimme lasten koulupolun täällä maanantaiaamuna ihan keskenämme. Vanhasta tottumuksesta pyöräytin välipalaa ja lounasta mukaan molemmille siinä aamupuuhien yhteydessä. Jännä, että jopa kouluruokailumattomuuteen voi näin helposti tottua. Tai lähinnä siihen, että aamulla ennen kouluunlähtöä pilkkoo pilteille purkkeihin porkkanaa, kurkkua ja omenaa ja lämmittää pannulla makaronia ja täyttää vesipullot. Kuopusta itketti toisen päivän aamuna, kun ei kuulemma selviä elämästä ilman äitiä. Dramaattinen tyttäreni. En tiedä, mistä on piirteensä perinyt. Esikoinen sen sijaan, kaikille suurena yllätyksenä, solahti takaisin kouluun kuin ei olisi ikinä sieltä lähtenytkään.

5. Yhteisö

Kampuksella on yhtä leppoisaa kuin aina ennenkin. Huomasin uudestaan ensimmäisenä kouluaamuna, miten paljon mukavia ihmisiä täällä asuukaan ja miten kiva kaikkia oli kesän jälkeen taas nähdä. Useita halauksia, kuulumisia, kiitoksia edellisestä kouluvuodesta, tsemppejä tuleviin työkuvioihin. Sellaista amerikkalaista kohteliaisuutta, joka lämmittää sisuskaluja.

6. Työt

Lupauduin keväällä avustamaan koululla tunnin päivässä ensimmäiset kuusi viikkoa ennen muutaman opettajan saarelle saapumista. Olen ollut ihan yllättynyt, miten leppoisaa opettaminen tauon jälkeen taas olikaan. Tällä hetkellä selvittelen aikataulujani ja muita yksityiskohtia uusien työkuvioiden osalta. Kaikki vähän hakee vielä, kun uutta tehdään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

7. Koti

Saimme kotoisan kolmen makuuhuoneen vuokra-asunnon edellisen kotimme vierestä. Asunto on toisessa kerroksessa ja pysyy huomattavasti viileämpänä kuin edellinen. Tämä on ihana koti. Toki kalusteet nyt ovat taas mitä ovat, mutta tässä elämäntilanteessa ja vuoden viisumeilla valmiiksi kalustetussa kämpässä asuminen on ainoa järkevä ratkaisu. Täällä päin maailmaa kukaan harvemmin kalustaa kotinsa skandinaavisen hillitysti – asia, joka tullee kaikille suurena yllärinä.

8. Asioiden hoito

Ennen matkalle lähtöään puoliso hoiti kotiin taas netit ja systeemit pystyyn, kuten hänellä tapana on. Nettiyhteys maksaa täällä 62$ kuussa ja siihen kuului kaupantekijäisinä lankapuhelin. Siis lankapuhelin, kuten vuonna -88 tietysti kuuluukin. Mun kontolle jäi käydä hoitamassa meille sähkösopimus. Juuri kotipihalla toimistolle lähteissä (koska puhelimessa tai netissä asiaa ei tietenkään voi hoitaa) törmäsin sattumalta sähköyhtiön työntekijään, joka oli tulossa katkaisemaan asunnostamme sähköt edellisen asukkaan sopimuksen päätyttyä. Mainitsin, että olen juuri matkalla tekemään meille sopparia, johon hän, että onpa hyvä kun nähtiin, hän jättää sitten vaan sähköt päälle. Aloha! Toimistolla menin ensin tiskille, josta mut ohjattiin aulaan soittamaan asiakaspalveluun. Puhelimessa kerroin osoitteemme ja sain ohjeeksi odottaa aulassa. Siitä sitten joku tuli noutamaan passini ja otti siitä kopion. Toi passini takaisin ja sanoi että you’re all set. Ei nimiä alle mihinkään, ei oikeaa sopimusta, ei muita kysymyksiä. Aloha!

9. Auringonlaskut

Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren juurelle, näkyy täältä melkein joka paikasta ja joka ikkunasta merelle. Meidän jokailtainen huvimme (sen jälkeen, kun iltakuuden nukahtamisista päästiin) on ollut taivaankannen vuolas ihainnointi. Olen vähän sitä mieltä, että luonnon ihmeellisyyteen ei voi koskaan tottua tai kyllästyä ja siksipä olenkin aivan erityisen fiiliksissä tästä kauneudesta. Sisäinen eräjormani on löytänyt Tyynellämerellä ihan uusia ulottuvuuksia.

Arki on alkanut täällä siis ihan mukavasti. Asiat toimivat hitaasti ja maksavat paljon. Ensimmäinen ruokalaskumme Costcon tiskillä melkein itketti ja sai kaiholla muistelemaan Lidlin hintatasoa. Kuitenkin mun sielu lepää täällä. Ainakin nyt, ainakin vielä. Toinen vuosi Konalla on alkanut huomattavasti pienemmillä kasvukivuilla kuin ensimmäinen.

Tällainen oli Hurricane Lane Konalla

26.8.201826.8.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Hurricane Lane, korkeimman mahdollisen kategorian omaava hirmuhurrikaani, riehui Havaijin saarten eteläpuolella Tyynellämerellä vielä keskiviikkona ja uhmakkaasti marssi kohti saariryhmää 10 kilometrin tuntivauhdillaan. Tällä hetkellä hurrikaanin kiukku on laantunut trooppisen myrskyn tasolle ja edennyt meidän eteläisimmän saaremme ohi kohti Oahua.

Screen Shot 2018-08-25 at 7.16.56

Kun keskiviikkoaamuna saavuimme Konan kansainväliselle lentokentälle, saimme parhaalta ystävältämme kyydin uuteen vuokrakotiimme ja lähdimme melkein saman tien Costcoon muonavarastoja täyttämään. Ihmiset kuljeksivat rauhallisina kaupan käytävillä. Hamstraaminen ja paniikki loistivat poissaolollaan. Ihan viisaasti täyttyivät ostoskärryt vedellä, välipalapatukoilla ja tölkkiruualla siltä varalta, että kotiin pitäisi myrskyn sattuessa leiriytyä pidemmäksikin aikaa.

Seurasimme keskiviikon ajan eri sivustoilta tiuhaan myrskyn etenemistä. Ennusteiden mukaan se ei ollut tulossa enää saarten päälle, mutta kovia sateita ja tuulia kerrottiin varmuudella tulevan iltaan mennessä joka puolelle Big Islandia, myrskyn ensimmäistä kohdetta. Keskiviikko sujui väsyneen odotuksen vallitessa. Ei tapahtunut yhtään mitään.

40094932_1821041384676522_6250102873758105600_n

40133651_439364353134544_3746261657450446848_n

40082762_228012471200191_8034996002421211136_n

Torstaiaamuna auringon noustua (itsehän nousin jo kahdelta yöllä) katselin tumman puhuttelevaa merta ja pilvistä taivasta. Parin kilometrin päässä siintävä rantaviiva oli levoton; aallot löivät metrien korkuisia pärskeitä vasten laavakiviä. Meri näytti uhkaavalta ja olin varma, että kohta se myrsky sieltä iskisi. Vietimme päivän sisätiloissa katastrofia odotellen. Kaksi kertaa ripsotti vettä.

Samaan aikaan pienen saaremme toisella puolella tulvi. Sateet piiskasivat Hilon seutua rajusti ja saivat suuria alueita kaupungista täyttymään vedellä. Mä aloin toivoa meillekin jo vähän actionia. Ei mitään hengenvaarallista tokikaan, mutta edes vähän sellaista majesteetillista luonnonvoimain näytöstä. Kavereilta alkoi tulla erilaisia parodiavideoita Konaa kohdanneesta, järkyttävästä myrskystä.

Sisällä oli kuuma. Ilma seisoi kuin olisimme yhtäkkiä muuttaneet vakuumitaskuun. Eräs ystävämme lähti puolison kanssa hakemaan kaverin autotallista muuttolaatikoitamme ja sanoi lähteissä, että lauantaina varmasti sataa. Nyt kun vielä voisi ajatella, hän jatkoi, että vuoret suojelevat Konaa sateilta, mutta olisi mahdotonta, että tilanne jatkuisi näin. Hurrikaanivaroitus oli perjantain aikana laskettu trooppisen myrskyn varoitukseksi. Samana iltana kuuntelimme, kuinka myrsky pauhasi, humisi ja ulvoi kaukana merellä. Alkoi ukkostaa. Lapset olivat juuri sammuneet ja asetuin istumaan yksin olkkarin valtavien lasiovien taakse taivasta ihailemaan. Jaksoin katsella maisemaa sen aikaa, kun kolme koko horisontin täyttänyttä jättisalamaa iski merellä. Avasin vähän ovea ja kuuntelin hetken ihastellen sadetta, tuulen pauhua ja jyrinää. Sitten väsähdin kuin seinään ja menin nukkumaan, seitsemältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt on lauantai ja pilvet ovat taas valkoiset. Pieni ocean breeze on palannut maailmaan ja trooppisen myrskyn varoitus on laskettu äkillisen tulvan, flash flood, varoitukseksi. Emme asu tulva-alueella, joten kotona ollessa edes sateesta ei ole meille vaaraa eikä välitöntä haittaa. Koko päivänä ei ole satanut pisaraakaan.

Hurricane Lane oli siis Konalta katseltuna aikamoisen tylsä. Saimme kuitenkin parin päivän sisätilavankeina purettua laatikoita ja laitettua kotia nopeammin kuntoon. Nyt taivaanrannasta pilkottaa jo sinistä. Voisi lähteä vaikka uimaan.

Pitkän matkan jälkeen

23.8.201826.8.2018 ~ Anu ~ 7 kommenttia

Tiistaina aamukuudelta Helsinki-Vantaalla olin vielä sitä mieltä, että kyllähän meiltä tällä kertaa tämä matka jo varmaan ihan kivuttomasti sujuu, vanhoja tekijöitä kun ollaan. Mutta eihän se nyt toki aivan kivuttomasti sitten sujunutkaan. Yhteensä kolmisenkymmentäkuusi tuntia kestänyt taivallus meni kuitenkin lopulta ihan hyvin, hurrikaanivaroitus ja massiivinen univelka huomioon ottaen.

Kolmen tunnin Lontoon-lennon, neljän tunnin odotuksen ja yhdentoista vähäunisen Oaklandin lentotunnin jälkeen alkoi ihan mahdoton karsinajonotus kentällä. Ensin automaattiseen passintarkastukseen, josta uuteen karsinaan viisumijonoon. Viisumeiden tarkastuksesta johonkin randomiin yhden kysymyksen lisä-inspectioniin. Meinasi tulla niin kuin jotain ylimääräistä töyssyä matkalle, mutta ei sitten tullutkaan. Lapset selvisivät kaikesta aivan ihmeen vähällä kiukulla ja kohtuullisen sisukkaalla asenteella.

Oaklandissa nukuimme muutamia tunteja ennen aamun aikaista Konalle lähtevää lentoa. Äidiltäni oli joskus unen tunteina tullut viesti Havaijille torstaina mahdollisesti saapuvasta hirmuhurrikaanista. Hetken siinä tutkailimme asiaa tarkemmin ja funtsimme, että pitäisikö lähtöä siirtää vai mennäänkö jo kotiin, mutta päätimme kuitenkin pysyä aiotussa suunnitelmassa. Central Pacific Hurricane Centerin ennusteen mukaan Hurricane Lanen keskus tulisi ohittamaan ainakin meidän saaren muutamalla sadalla kilometrillä.

Lensimme ekaa kertaa Alaska Airlinesilla viimeisen ja järjestyksessään kolmannen lentomme kohteeseen ja lentoyhtiö oli kyllä tosi kiva uusi tuttavuus. Siinä iloisesti tarjoiltua aamupalakahvia hörppiessäni mulla pääsi pilkahtamaan pintaan reissun ajan vähän piilossa ollut into kotiinpaluusta. Ei hitsiläinen. Me ihan oikeasti ollaan kohta perillä.

Kun olimme laskeutumassa Big Islandille, tuijottelin saaren rantaviivaa epäuskoisen onnellisuuden vallassa. Laitoin välillä silmät kiinni ja annoin vaan tunteellisen sydämeni myllertää. En osaa itsekään selittää, miten tästä pienestä pläntistä meren keskellä on vuoden aikana voinut tulla niin tärkeä paikka. Lapsetkin olivat sitä mieltä, että oli ihana tulla takaisin, molemmat! Lentokoneen ovesta ulos astuttuamme kasvoille iski se sama tuttu, kostea kuumuus, joka sai paidan liiskautumaan selkään. Kun vaihdoin kentän vessassa farkkushortsit, nykyisen arkiunivormuni, päälle, olo oli just sellainen kuin pitääkin.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa sujui myrskyyn valmistautuessa. Ennusteena on nyt meidän saarelle muutamaksi päiväksi kovia trooppisia sateita ja tuulia, joista ei ole vaaraa rakennuksille, mutta tarkoittaa täydellistä linnoittautumista sisätiloihin. Meidän vankka kivitalo on turvallinen rajussakin säässä ja asumme merkittyjen tulva-alueiden ulkopuolella. Valmistauduimme siis keräämällä kaappeihin säilykkeitä, vettä, hedelmiä, leipää ja kaikenlaista muuta pitkään säilyvää välipalaa. Keitin valmiiksi kananmunia ja tein ruokaa, joka syötäisiin sitten kylmänä, jos sähköt menisivät poikki. Laskimme ammeen täyteen pesu- ja vessanvetovettä ja täytimme pakastimen vesipulloilla. Tällä kikalla voisimme siirtää jäisiä pulloja jääkaappiin ruokien säilyvyyttä pidentämään, jos niikseen tulisi. Tuliterä taskulamppu pattereineen odottaa keittiön pöydällä ja parvekkeen kalusteet on kannettu sisään.

Univelkaiset lapset jaksoivat kumpikin päivän jotenkuten. Kuopus simahti kauppareissun kotimatkalla kolmelta autoon ja nukkui sikeästi yön klo 1:30 saakka. Esikoinen ehti nähdä yhtä parhaista kavereistaan iltapäivällä ja kun tuli kotiin, meni ruuan jälkeen katsomaan nukkuvaa siskoaan. Kun kävelin melkein heti perässä unitilannetta tarkistamaan, nukkui hän siellä siskonsa vieressä. Kaatui niin sanotusti saappaat jalassa.

Alkavasta myrskystä huolimatta olemme nyt kotona, enkä mä ole ihan tällaista tunnetta kokenut ehkä missään muualla. Järjellä sitä ei voi selittää, mutta juuri nyt mä kyllä niin kuulun tänne. Useammat eri naapurit kävivät jo kulttuuriin sopivalla tavalla moikkailemassa ovella, tarjoamassa laatikoiden kantoapua, kehumassa lapsia söpöiksi ja tuomassa meille juomapulloja, just in case we might need them.

Ehdin eilen hetkeksi istahtaa parvekkeen kiikkustuoliin merta tuijottamaan. Kyllä tämä paikka tosiaan ihan todellinen on, vaikka välillä lomalla jo tulin miettineeksi, että oliko täällä oikeasti ihan niin kaunista kuin muistin.

On täällä, myrskyllä tai ilman.