Lähdemme ensi viikolla. Jännittää. Samalla on ollut viime päivät päällä sellainen oudon lamaantunut olo, mikä nyt joskus näkyy iskevän, kun joku kauan odotettu tapahtuma meneekin maaliin. Pitäisi kai tehdä vielä vaikka mitä, mutta hyvin huonosti tuntuisi jaksavan.
Muuten ei kyllä fiilikset enää tavoita sitä samaa ilonsekaista paniikkia, jonka siivin viime vuonna Konalle lennettiin. Lähtö tuntuu huomattavasti arkisemmalta, vaikka ihan ihanaa onkin. Minäkään en ole vielä kertaakaan itkenyt, kuten vuosi sitten pakatessamme. Tottuneemmin lähdetään tällä kertaa. Lapsetkin ovat lähdön kanssa tällä hetkellä sopivan sinut, vaikka välillä kyyneliä vuodatetaankin hengessä ’mä en näe isovanhempia enkä serkkuja enää ikinä’.
Vaikeinta tämä taitaa silti niille isovanhemmille itselleen olla. Olen täällä Suomessa ollessakin monta kertaa kuullut sellaisia tarinoita, miten perheemme ulkopuoliset, reissaavat seniorit ovat kertoneet, kuinka sietämätön ikävä niitä lapsenlapsia matkatessa olikin. Ulkomaillekin tekisi mieli muuttaa, mutta miten niistä voisi olla erossa. Me olemme riistäneet säännöllisen yhdessäolon ilon omiltamme. Paljon lasten kanssa aikaa viettäneistä isovanhemmista tuli vuoden aikana Skype-tyyppejä, joiden kanssa ei treffejä missattu: menneen Kona-vuoden jokaisen viikonloppuaamun rutiineihin kuuluivat erinäisen pituiset videopuhelut Suomeen. Niissä tehtiin kierros meidän kotona, roudattiin kone takapihallekin, esiteltiin auringonlaskuja, tanssimuuveja ja lukutaitoa ja pinoittain piirrettyjä kuvia. Kevään mittaan kuvien tekstitys alkoi muuttua useammin englanniksi kuin suomeksi ja niissä muistettiin kertoa ainakin, että I miss you! I love you! Välillä kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, kun mummi luki kylvynraikkaille muksuille iltasatuja.
Mitä pidemmän aikaa mahdollisesti jossain muualla asumme, sitä tärkeämmäksi lapsille tulevat tietyt, valikoidut ystävät. Joukko pienenee varmasti, mutta niistä omista pidetään tiukkaan kiinni. Jos jälkikasvulta kysytään, ja toki kysytään, heidän Suomen elämän tärkeimpiin ihmisiin kuuluu serkkujen lisäksi muutama erityinen ystävä. Näiden lisäksi juurikin ne isovanhemmat istuvat kuitenkin vielä jossain ihan omassa sfäärissään, mitä erityisyyteen tulee.
En tiedä, mitä tiistaina on odotettavissa, kun koneeseen astutaan. Itkettääkö sittenkin taas ja miten paljon. Nyt on silti kuitenkin paljon helpompaa kuin viime vuonna. Tällä kertaa olemme menossa kohti jotain tuttua ja rakasta. Kentällekin tulevat parhaat kaverit vastaan.
Eiköhän me olla taas ihan valmiita tähän! Isovanhemmista en ole täysin varma.
Konalla 