Me mennään lomalle ihan vaan Mauille

Ystäväni oli juuri lomalla Roomassa. Reissulta tuli videota ja kuvaa ja kuvailuja ihanasta kaupungista. Kommentoin ystävälleni, jotenkin itseltänikin salaa, että mekin toivotaan, että päästäisiin jossain vaiheessa lomalle, mutta mentäisiin kyllä vaan jonnekin Mauille.

Näemmä unelmieni paratiisikohteesta on tullut mulle joku tavallinen ”vaan”.

26179366_10159748490605203_334165523_o

Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Havaijia. Rakastan asua täällä ja rakastan tätä luontoa. Mutta ihan rehellisyyden nimissä: kuinka erilaista voi Big Islandiin verrattuna rantaviiva olla saarella, joka näkyy tuolla horisontissa?

Rakastan luontoa myös Suomessa. Rakastan eurooppalaisia kaupunkeja, mukulakivikatuja, kahvilakulttuuria, ihmisvilinää. Täällä on kyllä kahviloita, mutta ei vilinää. Paitsi Costcossa perjantaisin. Ei kaupunkielämää, eikä korkeakulttuuria. Asumme nykyään enemmän tai vähemmän puskassa ja tällä hetkellä kyllä nautimme siitä, mutta ei täältä minnekään helposti pääse. Mauille meiltä siirtyminen on vähän sama kuin helsinkiläinen menisi lomalle Tampereelle. Kivaa kyllä, vähän erilaistakin, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään suuri, kulttuurinen makumatka.

Meiltä on siis tavallaan reissaamiset reissattu nyt hetkeksi, ellei mennä järjestön mukana jonnekin avustuskohteeseen. Silloin liikutaan vaan aika eri taajuuksilla kuin unelmieni kaupunkiloma-osastolla. Edelliset perheemme matkat, joissa tosin vain puoliso on ollut edustettuna, ovat kaikki suuntautuneet Kaakkois-Aasiaan ja siellä köyhille alueille. Ensi kesänä olisikin hirmu kiva käydä jossain suuremmassa kaupungissa, että pääsisin taas vähän kosketuksiin oman, sisäisen kaupunkilaiseni kanssa.

26179623_10159748586775203_1858310375_o

Mä tykkäsin Helsingissä asuessa siitä, että sekä luonto että pienen pääkaupungin touhut olivat lähellä. Oli merta, metsää ja luonnonsuojelualueita. Harrastusmahdollisuuksia, museoita, kauppoja ja kahviloita. Kaikenlaista monipuolista hallittavan kokoisessa paketissa. Myös tosi kivoja ihmisiä, vaikka jotkut joskus muuta väittää.

Big Islandilla asuu vain vähän alle 200 000 ihmistä, joista reilu 11 000 täällä meidän pikkukaupungissamme. Kona on saaren turismin keskus, joten palveluita on kuitenkin enemmän kuin asukasluku antaisi ymmärtää. Suurin osa Big Islandin väestä asustelee pienissä kyläsissä, jotka on ripoteltu sinne tänne saarta. Vain Hilossa, saaren ainoassa kaupungissa, asuu enemmän ihmisiä kuin Konalla: reilu 43 000.

Kaupunkivilinää täältä ei siis juurikaan saa. Lähimmäksi varmaan pääseekin Konan keskustan kyläraitilla, jossa voi istuskella katukahvilassa turisteja tuijotellen.

Itsehän en eroa tästä joukosta mitenkään.

Uusi koti, sama meininki

Olemme asettuneet uuteen, korealaishenkisesti kalustettuun kotiimme ihan mukavasti. Eräs perheenjäsenistämme on tosin ollut kiukkuinen kuin ampiainen viimeisen kuukauden, mutta yritetään nähdä positiivista oman turhautumisen takaa: ainakaan enää ei tule raivareita, kuten viime kesänä. Sopeutuminen on tällä kierroksella ollut siis asteen verran helpompaa.

Tunnen täältä paljon perheitä, jotka ovat asuneet useammassa maassa viime aikoina tai ainakin viettävät osan vuotta aina jossain muualla päin maailmaa. Kuulemani mukaan näissä perheissä sopeutuminen on aina ihmeen helppoa ja lapset kulkevat vain tyytyväisinä perässä. Mietin, että mun pitäisi varmaan kirjoittaa joku kirja siitä, millaista sopeutuminen voi olla, jos sieltä temperamentista löytyy sellaisia piirteitä kuin hitaasti lämpiäminen tai korkea intensiivisyys. Eivät kaikkien reissaavien tai ulkomaille muuttaneiden perheiden lapset ole siihen mitenkään erityisesti ’luotuja’, vaikka tällaista narratiivia halutaankin joissain piireissä ylläpitää.

Oli miten oli, kyllä me kaikki ollaan oltu Konalla taas ihan iloisia ja tästä meidän kodista ollaan tykätty ja samalla välillä mietitty, miten kiva olisi taas joku päivä asua ihan omassa kodissa. Voisi olla vaikka ihan omat huonekalutkin taas, ajatella. Mutta on tämä nykyinen kuitenkin edeltäjäänsä valoisampi ja avarampi ja sitä myötä kivempi.

Asumme nykyään kolmen makuuhuoneen asunnossa tutun taloyhtiön H-talossa, joka oli jo viime vuonna mun mielestä sijaintinsa puolesta koko kahdeksan talon sarjan paras. Meidän talo on sarjansa viimeinen, metsän reunassa, ja tästä on esteetön näkymä merelle. Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren rinteille, näkee melkein kaikkialta meren, mutta ei välttämättä aivan näin upeasti, kuten meiltä. Näkymä ulos onkin tämän asunnon paras ominaisuus.

Kalusteet ovat tummia ja koristeellisia. Korealaisia, kuten vuokranantajamme. Olohuoneen nahkasohva on tropiikkiin aivan käsittämätön valinta, mutta sentään sänky on hyvä. Napakalla patjalla saa kunnon unet ilman selkäkipuja ja makuuhuoneessa oleva ilmastointi pyörii kaiket yöt. Yhdysvaltain kalleimman sähkön takia pidämme päivisin päällä vain tuulettimia ja hikoilemme menemään.

41946268_413445172514229_1155134873053167616_n

41822511_1957305200992374_4808801691346403328_n

41948694_248854932488620_8473823380968046592_n

41876409_288551508406129_6152021518822932480_n

Muuten asunnon tyyli ja värimaailma on tuttu jo viime vuodesta. Olen kyllä ihan iloinen siitä, että tässä kodissa keittiö ei ole välittömästi ulko-oven vieressä, kuten täällä yleensä kodeissa tavataan rakentaa. Meidän ulko-ovelta aukeaa käytävän kautta näkymä merelle ja lastenhuoneet on käytävän molemmin puolin. Amerikkalaiseen tyyliin meidän makkarin kyljessä on sekä vaatehuone että iso, oma kylppäri. Olohuone ja ruokailutila ovat samaa tilaa tässä keittiön vierellä ja suurelle parvekkeelle pääsee kolmesta ovesta.

Esikoinen on lanseerannut iltarutiineihimme tähtienkatseluhetken. Täällä aurinko laskee tähän vuodenaikaan seitsemältä ja syvä pimeys laskeutuu nopeasti tämän jälkeen. Iltapuuhien lomassa menemme siis iltapalan jälkeen puolen kahdeksan korvilla aina parvekkeen kiikkustuoliin sylikkäin tuijottelemaan ulos. Kuuntelemme sirkkojen siritystä ja ihastelemme suureellisesti mustan taivaan täyttäneitä tähtiä. Näkymä on todellakin uskomaton. Tätä ennenhän olemme jo suureen ääneen ihailleet jokailtaisia auringonlaskuja. Naapurimme ovat niin onnekkaita.

41991913_1938021903170529_4899985711056289792_n
Love Boat.

Kuopuksen huoneessa ei ole kattotuuletinta. Asia on niin absurdi, ettei edes mennä nyt siihen. Niinpä lapset nukkuvat Esikoisen huoneessa, jossa on lähtökohtaisesti myös tosi huono ilmanvaihto. Katossa pyörii öisin yksi tuuletin ja lattialla kaksi sinne kannettua propellia ja silti huone on lämmin. Muuten asunnossa vaihtuu ilma hyvin ja koti on huomattavasti viileämpi kuin ilma ulkona. Onneksi.

Yksi kodin silmiinpistävä ominaisuus on sen kaikki ohjelappuset. Omistaja on kiinnittänyt jokaikiseen komeronoveen lapun, jossa pyytää avaamaan ja sulkemaan sen rauhallisesti. Hyvä se tietysti on, että muistuttaa, muutenhan voisimme alkaa paiskoa ovia aivan holtittomasti.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! Tällaista täällä meillä nyt taas vuoden verran on. Kylään saa tulla, koska vaan! Konan kahvi on maailman parhaimpia!

Koulukatsaus Konalta

Osa teistä muistanee viime kouluvuodelta, kuinka suurta ahdistusta täkäläinen koulumaailma mussa herätti. Kaukana tuntuivat olevan luovat vuoteni luokan reippaana paatin soutajana – yhtäkkiä mua alettiin kutsua sukunimellä, multa vaadittiin tuntisuunnitelmat etukäteen ja koulun johdon suunnalta saneltiin aika tarkat speksit, miten mun pitäisi työtäni tehdä. Ja koska minä en vaan ikinä koskaan sopeudu muutoksiin mitenkään nopeasti, menikin koko syksy jonkinlaisessa työahdistuksessa.

Kunnes se helpotti. Ja sopeuduin.

Milla kirjoitti koulumaailmasta Espanjassa ja luin pohjalle myös hänen linkkaamansa tekstin koulusta Yhdysvalloista. Heräsin itsekin taas uudestaan pohtimaan tätä arkemme yhtä keskeisintä asiaa.

Aloitan tästä: omaa kokemustani värittää tässäkin, kuten kaikessa muussakin, taustani, josta ponnistan. Valmistuin maisteriksi, kuten luokanopettajat Suomessa tapaavat tehdä (tämähän ei ole maailmalla ollenkaan tavallista), Helsingin yliopistosta kymmenen vuotta sitten. Olen työskennellyt lukion jälkeen joko kouluavustajana, resurssiopettajana tai luokanopettajana pääkaupunkiseudulla useammassa eri koulussa yhteensä muistaakseni kahdeksan vuotta. Kuulun edelleen yhteen suomalaisten opettajien Facebook-ryhmään, jossa on muutama kymmenentuhatta jäsentä ja jossa keskustellaan paljonkin koulun nykytilasta Suomessa. Täällä Konalla olin töissä edellisen kouluvuoden pienessä, yksityisessä, kansainvälisessä koulussa. Suomalaisesta koulumaailmasta voi puhua helpommin yhtenä, melko tasaisena käsitteenä, siinä missä yhdysvaltalaisesta ei voi. Kokemukseni ja tulevat vertailuni aiemmin kokemaani perustuvat siis vain tähän yhteen tiettyyn, pieneen kouluun täällä pienellä Tyynenmeren saarella, ei amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on nyt tässä koulussa tokalla.

ImugeL1OTpaY9u3xIBYaKA_thumb_43ff

Koko viime syksyn olin jonkinlaisessa hämmennyksessä pulpetissa istuttamisen tähden. Töitä paiskittiin lujaa. Oppilaat vaikuttivat silti, yhdestä välitunnista ja ruokatunnista huolimatta, tosi iloisilta ja tyytyväisiltä kaikkeen koko ajan – liekö jotain teennäistä periamerikkalaista positiivisuutta sitten, sanotte, mutta jostain kumman syystä kärsiviä kasvoja tuli luokissa vastaan vähän. Esikoisen kanadalainen opettaja teki myös parhaansa siinä, että toi luokkiin joka tunneille tietyn määrän toimintaa ja pelejä. Vuoden aikana mulle alkoi myös tulla enemmän ja enemmän sellainen olo, että lapset kyllä yltävät korkeampiinkin (vertaan Suomeen) tavoitteisiin, jos sitä heiltä odotetaan; ei siis pelkästään numeerisiin tavoitteisiin, vaan kovempaan työntekoon, tavoitteiden asettamiseen, vaivannäköön ja ehdottomaan oman parhaansa tekemiseen, mikä joskus tarkoittaa myös ihan alusta uudelleen aloittamista.

Vaikka valitinkin kotona puolisolle ja ehkä myös täällä blogissa aika paljon sitä, että täällä koulussa teetetään vain kirjaa ja monisteita, niin ei sekään ihan totta ole. Sorruin liioitteluun. Vaikka Suomen touhukkuuteen verrattuna istumista oli ja on täällä huomattavasti enemmän, on täällä myös aktiviteetteja. On tietokonepelejä, palikoita, nappuloita, lautapelejä, kortteja ja kuvista, ja kaikkea näitä käytetään kuitenkin joissain määrin tunneilla joka päivä. Esikoisen mielestä koulussa on kivaa ja hän näkyy oppivan uutta koko ajan, mikä tietysti ratkaisee aika paljon.

Dji9JQ7CSPaDMZ5U0X+cdw_thumb_43f8

Opettajan ja oppilaan suhde on täällä lähtökohtaisesti hierarkkisempi kuin Suomessa. Etenkin vanhempi polvi täällä on kyllä ystävällinen suhteessaan oppilaisiin, mutta sellaisella etäisellä tavalla. Molemminpuoleinen kunnioitus on tärkeällä sijalla, mutta oppilaiden kanssa ei niin vain lähdetä läppää heittämään. Paitsi minä tietysti, salaa.

Kodin ja koulun välinen yhteistyö on täällä huomattavasti kiinteämpää kuin yhdessäkään Suomessa näkemässäni koulussa. Vanhemmat sitoutetaan osallistumaan koulun toimintaan yhteensä 40 tuntia vuodessa. Niinpä meidän koulussa on muutamia vanhempia opettamassa esimerkiksi liikuntaa ja musiikkia, kun osa vanhemmista järjestää koululla säännöllisesti hyvin karkkipainotteisia luokkajuhlia. Vanhemmat ottavat myös koulukuvat, leipovat opettajille, järjestävät kuukausittain oppilaiden synttärijuhlat, hoitavat varainkeruutapahtumat, auttavat luokissa lisäkäsinä ynnä muuta. Itse teen meidän perheen työtunnit olemalla sijaisena koulussa nämä ensimmäiset kouluviikot. Näiden tuntien lisäksi vanhemmat myös valvovat sekä aamun välitunnin, että pyöreän tunnin kestävän lounastauon, jolloin lapset ensin syövät eväitään noin vartin ja leikkivät puistossa lopun ajan. Olen ihan varma, että tämä vanhempien jatkuva näkyminen koululla vähentää myös kiusaamista: ei olekaan niin helppo olla muille ilkeä, jos oma äiti, kaverin isä tai naapurin setä on näkemässä. Ihmettelenkin jatkuvasti tämän koulun sisällä aistittavaa yhteishenkeä ja lasten tsemppaavaa ja oikeasti ihanaa asennetta muihin lapsiin ja aikuisiin. Koulu toimii todellakin yhteisvoimin, ihan konkreettisesti. Oppilaat eivät juurikaan testaa edes sijaisia, sillä ovat tottuneet vaihtuviin naamoihin. Harvemmin, jos koskaan, olen kuullut tunneilla minkäänlaista suunsoittoa ja nyt en edes liioittele.

Koulupäivä täällä on maanantaista torstaihin aina klo 8-14:45, myös eskarissa. Perjantaisin oppilaat pääsevät klo 12. Koko alakoulun lukkari kulkee samassa rytmissä joka päivä, jotta tarvittaessa oppilasryhmiä voidaan sekoittaa ja yhdistellä oppilaiden osaamistason mukaan. Aamupäivän ajan ennen klo 12-13 välille sijoittuvaa ruokatuntia opiskellaan akateemisia aineita, iltapäivät on sitten vaihdellen aina joko musiikkia, kuvista, liikkaa tai koreaa. Akateemiset aineet tarkoittavat neljää ainetta: matikkaa, uskontoa, englantia ja yhteiskuntaoppia. Enkussa lapset luokilta 1-3 yhdistetään ja tätä isompaa porukkaa opettaa aina kaksi opettajaa. Viime vuonna toinen näistä opettajista olin minä. Oppitunti on yhteensä 1,5 tuntia pitkä ja kattaa ihan hirveästi kaikkea. Tunneilla luetaan opettajan johdolla tasoryhmissä ja harjoitellaan hyvin tarkoin määriteltyjä luetun ymmärtämisen strategioita. Siellä opetellaan ryhmissä myös kielioppia, harjoitellaan luovaa kirjoittamista ja piirretään. Aihepiirit ovat laajat: viime vuoden aikana opiskeltiin mm. maanosia, viidakkoa, eläimiä, säätä ja kuuluisia säveltäjiä. Yhteiskuntaopissa, joka kuuluu tavallaan enkun sisältöihin, opiskeltiin esihistoriallisia kansoja ja tänä vuonna aiheena on kodittomuus.

56ASTSykQlqKqrbA5yKoAA_thumb_43fa

Täällä oppilaat saavat arvosanat vain akateemisista aineista ja se on ollut jotenkin kaikin puolin huojentavaa. Antaa lasten taiteilla ilman paineita onnistumisesta – itsekin karsastin opettajana ehkä eniten nimenomaan taideaineiden numeerista arviointia. Tykkään nykyään myös siitä, että lasten arviointi tehdään näkyvästi heidän omalla luokkatasollaan. Esimerkiksi Esikoinen arvioitiin enkussa viime vuonna tasolla Kindergarten eli esikoulu. Hänen ei siis edes odotettu saavuttavan paikallisen ekaluokan tasoa, koska ei puhunut yhtään englantia kouluun mennessään. Ja tällä tasolla hän sai hyvät arvosanat. Suomessakin painotetaan nimenomaan sitä, että lasta arvioidaan sillä tasolla, millä hän liikkuu, mutta mulle vanhempana tämä luokkatasoittain kulkeva arviointi on ollut helpompi hahmottaa. Esikoisen todistuksessa hänen arviointinsa enkussa oli siis tasoa K, muissa aineissa se oli grade one. Tokaluokan alussa hän siis edelleen työskentelee tällä lähtötasolla, mutta opettajansa uskoo lapsen suorittavan sekä ykkösen että ainakin tokaluokan alkupuolen tason viimeistään tokan loppuun mennessä. Lapset siis voivat näin ottaa kiinni luokkatasoja yhden kouluvuoden aikana (ja osa paahtaa ylikin), mikä tuo joustoa opettamiseen ja arviointiin. Jokainen luokkataso ja sen mukanaan tuomat standardit on kuitenkin periaatteessa saavutettava, jossain vaiheessa.

Vaikka tämä systeemi tuntui mulle alkuun vieraalta, arvostan sitä nyt paljon aiempaa enemmän. Joka luokkatasolle on asetettu tarkat akateemisten taitojen rajat, joiden odotetaan vuoden aikana täyttyvän. Jos standardit eivät täyty, lapsen arvosana joko hylätään tai se arvioidaan alemman luokka-asteen mukaan. Yhden aineen venkslaaminen ei vielä meinaa luokalle jääntiä, mutta jos saman joutuu tekemään kaikkien akateemisten aineiden alueella, lapsi joutuu todennäköisesti kertaamaan luokan.

Puolensa on siis monenlaisissa systeemeissä. Taitavia ja iloisia oppilaita saadaan saatettua maailmaan näinkin. Enää en ajattele, että Suomen koulu olisi mitenkään absoluuttisesti parempi kuin tämä, oikeastaan millään osa-alueella, vaan kaikenlaista mahtuu vaakakuppiin. Toki oman mausteensa tuo täällä myös läsnäoleva kulttuurien erilaisuus: maailma, jossa monesta maailman maasta tulevilla lapsilla ei ole kännyköitä eikä pelejä, ei merkitystä merkkivaatteilla eikä muuta kilpavarustelua. Tämä on ihan hyvä meille nyt näin.