Kuukausi: lokakuu 2018

Ne pienet erot

~ Anu ~ 7 kommenttia

Eroja on, suuria ja pieniä. Näen niitä vielä enemmän nyt kuin ensimmäisen vuoden aikana.

Uuneista puuttuu pellit, kouluista ruokailu ja valoista voi kääntyä punaisella oikealle. Arkea helpottaa silti sellainen kiva pieni asia, että kaikki kaupoista ostettavat ruokapussukat on uudelleensuljettavia. Siis ihan jokainen: juustopussukka, kinkkupussukka, nakkipussukka. Zips vaan, ja sen saa uudelleen kiinni. Miten hirmu kätevää – ei enää nakkiliemiä pitkin jääkaapin hyllyjä.

Kertakäyttökulttuuri on Amerikassa tunnetusti ihan omalla tasollaan. Se on oikeastikin ihan järkyttävää. Vaikka mä en koekaan, että voisin omilla ’ponnisteluillani’ juurikaan ottaa kantaa keskusteluun ilmaston lämpenemisestä (olen siis sellainen peruskierrättäjä, ostan vähän, osan käytettynä, olen vähentänyt lihansyöntiä, ajan tosi vähän autoa –  ja sitten toisaalta kuitenkin lennän), ottaa mulla tämä täydellinen välinpitämättömyys oikeasti sydänalasta. Älyttömintä on mennä syömään noutoravintolaan, jossa ruoka pakataan tiskiltä kertakäyttöastioihin ja sitten syödään paikan päällä.

45116609_1142701325894949_3960594204991684608_n

Kaikissa ruokakaupoissakin on vessat. Ja jos ei ihan siellä sisällä ole, niin jokaikisen pikkumarketinkin pihan puolella on aina jonkinlainen yleinen fasiliteetti. Että ihan sama mihin ja missä pysähtyy, on tämä tärkeä seikka otettu sitten huomioon.

Amerikkalainen tapa merkitä ruokiin ja lisäravinteisiin ravintosisältö per serving on suorastaan ihana, verrattuna suomalaiseen tapaan merkitä kaikki per sata grammaa. Nyt esimerkiksi tiedän, että smoothieen laittamani teelusikallinen paikallista spirulinaa sisältää 15mg magnesiumia ja 5mg rautaa. Ei siis paljon mitään. A-vitamiinia lusikallisessa on kuitenkin kolminkertainen määrä Daily Valueen nähden. Nyt tämän tiedän, kun se niin helposti tuohon purkkiin merkitään, harvemmin kun tulee vaikka spirulinaa ihan sataa grammaa kiskottua.

Kävelytiet ovat täällä jollain lailla melkein tuntematon käsite – leveät kävelytiet löytyvät vain muutamasta paikasta ihan Konan keskustassa. Ei siis tule kuuloonkaan, että täällä asuessa lapset voisivat ikinä koskaan lähteä pyörällä kaverilleen kyläilemään. Ihan siihen ajotien laitaan ojan ja liikenteen väliin en viitsi näitä pikku polkijoita sijoittaa.

44924157_314274739365971_7095098665173254144_n

Meal Train on ollut mulle täällä ihan uusi tuttavuus. Kun ystäväpiiriin syntyy vauva, kaverit valmistavat ja toimittavat koko perheelle dinnerin vuorollaan vauvan ensimmäisen kahden viikon ajan. Mun paras Kona-ystäväni sai pienen pojan, neljännen lapsensa, juurikin perjantaina ja tänään oli meidän vuoro viedä porukalle syötävää. En mitään kovin ihmeellistä väsännyt: veimme jääkaappiin grillatun kanan ja salaatin. Mutta ajatelkaas, miten ihanaa on saada kotiin ruoka koko perheelle joka päivä siinä ensimmäisten toipumispäivien lomassa. Tosi ihanaa!

Eniten mua täällä kuitenkin puhuttelee sellainen yleinen huithapelius. Ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään. Valoissa ei saa tööttiä, jos vähän hidastelee, kukaan ei lähde mielenosoituksellisesti ohi liikenteessä, jos joutuu vähän kohdetta etsimään ja parkkeeratakin voi melkein minne vaan. Lasten kiukuttelut eivät herätä kenenkään huomiota eikä kukaan pyörittele silmiä, jos joku laittaa vähän erikoisemmassa paikassa pitkäkseen tai tanssiksi tai ilmaisee itseään jollain muulla, ei niin tilanteeseen sopivalla tavalla. Ahdistuin kesällä sääntö-Suomessa ihan kunnolla, enkä oikeasti kaipaa sitä puolta kotimaasta yhtään. Ja siis minähän olen kunnon sääntöjen noudattaja noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta jotkut hyvän maun rajat on Suomessa ylitetty jo kauan sitten ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat ihmisiä aivan liikaa ja liian syvästi. Tähän tietysti liittyy sitten toisten arvostelu, mikä myös tämän aloha-asenteen alla puuttuu täältä liki kokonaan.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Kaikkea en täällä rakasta, kuten hiiriä ja centipedejä, kasikytlukulaista puhelimessa jonottamista ja pätkivää nettiä, mutta voiko silti jo tässä vaiheessa tietää, ettei ehkä ikinä halua asua enää missään muualla?

Kylmiltään syvään päähän

~ Anu ~ 3 kommenttia

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.

Nauru pidentää ikää sekä myös muita asioita

~ Anu ~ 4 kommenttia

Mä olen vetänyt ihan adrenaliinipöllyissä viime viikot. Olen ollut kiireinenkin, mutta ennen kaikkea putkiaivoni ovat pystyneet keskittymään vain tähän juuri alkaneeseen viikkoon. Mun multitaskauskykyni yltävät tasan siihen, että pystyn juomaan aamukahvia ja meikkaamaan samaan aikaan, muu on aina vähän niin kuin pikkusen liikaa. Työt ovat lähtemässä tässä virallisesti käyntiin ja mä olen ollut sellaisissa yli-innon sekaisissa tiloissa, niin paljon, etten ole meinannut välillä saada syödyksi saati nukutuksi. Ällös huoli, olen kuitenkin pakottanut itseni molempien tointen pariin. Viime viikkojen aikana olen saanut uusia, ihania tiimiläisystäviä ja juurikin yhdellä meidän tiimin illallisella (kuulostaa fancylta mutta siis syötiin isolla porukalla burritoja parvekkeella) nauroin niin, että mahaan sattui. Tämän kaiken päälle olen ollut nyt puolitoista viikkoa lasten kanssa keskenään kotona. Vähän kädet, mutta ennen kaikkea pää, täynnä siis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alentuneesta keskittymiskyvystäni tämän kaiken uuden keskellä kielii mm. se, kun päivänä eräänä aloin lämmittää edellisen päivän pastakastiketta hellalla, joka on mallia kasari, kuten moni muukin asia täällä. Tiedätte, sellainen hella, jolla pannun lämpiämistä joutuu odottamaan tuskaiset kymmenen minuuttia, mutta toisaalta voi sitten hyödyntää jälkilämmön. Mätin siinä odotellessa kattilasta kylmät kastikkeet suuhuni samalla, kun pannu yritti lämpiämistä. Ei pysynyt sekään nyt perässä.

Aiemmin mainitsemastani nauramisesta tuli muuten mieleeni muutamakin tutkimus, joissa on näytetty naurun yhdistävän ihmisiä tiukemmin ja nopeammin toisiinsa kuin monen muun asian. Yhdessä nauraminen herättää ja ylläpitää myös muunlaista kiinnostusta toiseen ihmiseen, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tekstasinkin eilen työmatkalla olevalle puolisolleni, että vihdoin se on tieteenkin keinoin todistettu: olemme edelleen yhdessä, koska nauramme edelleen yhdessä.

Mutta täytyy mun silti tuota tutkimusta vähän kritisoida. Tutkimuksessa puhuttiin vain miehistä, jotka naurattavat naisia. Itsehän muistin mainita puolisolle eilisiltaisessa iltapalapuhelussamme, että hän on niin onnekas, kun on saanut rinnalleen hauskan vaimon. Hän nauroi – en vain tiedä, nauroiko hän enemmän with me vai at me.

Mutta siinä hän sitten totesi tyynesti, että olipa kiva jakaa yhdessä tämä munaleipäelämys. Ja oli se kyllä, sitä se oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muuten tässä näin elellessä olen nauttinut suunnattomasti uuden aikakauden (on hieman suureellista sanoa nyt näin, mutta menköön) mukanaan tuomasta vapaudesta. Mikään päivä ei ole toisensa kaltainen eikä kulje minkään lukujärjestyksen mukaan. Se on ihanaa. Se on mulle uutta. Tiimin kanssa, joka tekee töitä mm. kodittomien parissa ja järjestää skeitti-iltoja, tapaamme vähintään kerran viikossa kampuksen kahvilassa palmujen alla. Siitä usein jatketaan suunnittelulla työparini kanssa. Joskus vaan istun ja luen kirjaa, joskus juon kahvit ystävän kanssa. Paljon tulee kuitenkin kulutettua kahvilan penkkejä tällä hetkellä. Ehkä myös vähän liikaa kahvia.

Kaikki hyvin siis Konalla kuulkaa! Tiedän, että olette kovasti tätä viime aikoina miettineet. Vähän jännittää, sillä lailla sopivasti luulen, mutta enemmän olen vaan, no, liekeissä. Ja mun tällä rauhallisella luonteellani ja hillityllä ilmaisullani sitä ei juuri musta edes huomaa. Uskon tämän sarkasmin kaikuvan kauniina sinne saakka.

Olkoonkin, että menee vähän imelän puolelle, mutta nyt on kyllä vahvasti omat unelmat ja niiden toteutuminen lähellä.