Luulin, etten ollut kirjoittanut blogia kahteen viikkoon. Näemmä totuus onkin, että olen kyllä halunnut kirjoittaa, mutten ole omalta elämältäni pystynyt avaamaan konetta nyt melkein kolmeen viikkoon. Ajan kulumista ei voi estää, eikä näköjään sitäkään, että se juoksee koko ajan nopeammin.

Kiireinen en ole ollut, mutta kohtuu intensiivistä taas tuossa hetken oli. Puoliso oli Aasiassa järjestöreissulla melkein kaksi viikkoa, enkä mä sillä aikaa saanut tehtyä muuta kuin pakolliset. Sain lapset aamulla ajoissa kouluun ja olin itse ajoissa heitä iltapäivällä hakemassa – ihan sankarina siis. Siinä välissä oppilastapaamiset jatkuivat ihan tavalliseen tapaan ja nyt tässä marraskuun lopussa ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin tosi monella jo menee, verrattaen. Iltaisin energiaa ei riittänyt tuottamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin. Monta kertaa mietin, miten olisin halunnut kertoa teille sitä ja tätä, mutta en vaan kykennyt.

Mutta täällä ollaan taas. Hirveen ilosina siitä, että siippa tuli pari päivää sitten takaisin kotiin ja siitä, että eilen oli taas Thanksgiving ja sehän olikin jälleen mukavaa. Ihan yrittämättä olla ällö voin sanoa, että olen tosi kiitollinen siitä että voidaan täällä nyt asua ja tehdä sitä, mitä tehdään.

Meidän ystäväpiiri on siinä mielessä hyvin amerikkalainen, että harva on ihan amerikkalainen. Yhden perhe on muuttanut tänne Haitilta, toisen Koreasta, kolmannen Kiinasta, yksi on itse loikannut Hollannista ja niin edelleen. Monet muistavat edelleen elävästi, kuinka eivät osanneet englantia tänne saapuessaan, kun taas osalla ei ole mitään muistikuvia mistään, mutta oma aikaisempi äidinkieli on kyllä matkan varrella unohtunut. Jatkossa meidän lapsista ei tule kielen puolesta kuulemaan, että he eivät olisi paikallisia, sillä jo nyt englannin lausuminen on melkein kuin natiiveilla ikään. Eivät he silti tietenkään mitään amerikkalaislapsia ole, vaan pesunkestäviä ulkosuomalaisia, aina.

Yksi brasilialainen kaverini alkoi viime viikolla kertoa, kuinka tapasi tyttöystävänsä perheen ensimmäisen kerran. Tämä nuori mies oli juuri lentänyt tuntikausia Sao Paulosta Konalle ja oli omien sanojensa mukaan starving. Hänelle tarjottiin siinä pizzaa, ehkä noin viisi kertaa, mutta hän vaan koko ajan ystävällisesti kieltäytyi. Hän kun oli koneessa ihan snacksia syönyt. Vessaankaan ei voinut mennä, vaikka olisi pitänyt mennä. Vettä hän vihdoin otti, vähän. Muutaman tunnin kärsimyksen jälkeen tämä tuleva unelmavävy ryömi kaverilleen syömään. Ehkä myös vessaan. Miksi? Brasilialaisessa kulttuurissa ruokaa ei hänen mukaansa uudelta perheeltä todellakaan hyväksytä, eikä vierailun aikana luonnollisia ruumiintoimintoja leikisti ole olemassakaan. En olisi halunnut nauraa, mutta oikeasti koko meidän porukka röhähti kuvaukselle ihan avoimesti. Yritin jotenkin luovia siitä sitten siihen, että ei kukaan halua kulttuurianne dissata, mutta tästä nyt on suomalaisena vähän vaikea saada kiinni. Nykyään hän kuulemma jo kehtaa syödä tyttöystävänsä perheen luona.

Tästä intaantuneena toinen kaverini alkoi kertoa intialaisesta ystävästään, joka oli Amerikkaan muutettuaan kärsinyt pitkään yksinäisyydestä. Ystävä koki, etteivät hänen työkaverinsa olleet ottaneet häntä porukkaansa. Tosiasiassa oli käynyt niin, että he olivat joka päivä pyytäneet naista mukaansa lounaalle, kerran. Intialaisen kulttuurin kasvatti oli kuitenkin kieltäytynyt pyynnöstä, koska paikalliseen käytösrituaaliin kuuluu pyytää useamman kerran ja vasta noin kolmannella kerralla vastata, että haluaa tulla mukaan. Tätä kulttuurieroa ei kukaan asianosainen tiennyt eikä tuntenut, joten yksinäisyys jatkui, kunnes asia tuli jotain kautta esille.

Viime keväänä, kun olimme porukalla viikonlopun telttailemassa, useampi kaveri ilmoitti lauantaina liittyvänsä meidän joukkoon ihan ex tempore. Kanadassa kiinalaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut ystäväni sanoi, ettei voi kertoa muille, ettei meillä ole kaikille ruokaa, koska se olisi äärimmäisen epäkohteliasta. Minä kerron! eräs suorasukainen suomalainen ilmoitti siihen ja niinpä laitoin kavereille viestiä, että tulkaa kaupan kautta, ei täällä ole kaikille nyt tarpeeksi ruokaa. Ystäväni mielestä tämä oli jotenkin kamalan noloa, mutta myönsi kuitenkin, että tavallaan välttämätöntä oli. Onneksi oli suomalainen joukossa, niin ei tarvinnut kenenkään nälkää nähdä.

Suurimmat naurut kulttuurierojen vertailussa on silti saanut Suomi ja sauna. Jokaikinen täältä tuntemani perhe erottaa tyttö- ja poikalastensa vaatteidenvaihtohetket toisistaan jo hyvin varhain, eikä alastomuus kuulu perheidenkään sisälle melkein millään tasolla. Suomalaiset todella ovat niin kummallinen outous tässä asiassa, että tätä jaksetaan ihmetellä hyvin säännöllisesti. Sekin on ollut vähän järkyttävää kuulla, että esimerkiksi työkaverit voivat ihan hyvin saunoa keskenään ja yleisissä uimahalleissa saunotaan ilman vaatteita. I don’t want to see that! on aina yleisin vastaus tähän, eikä se paljoa auta, vaikka olen yrittänyt selittää, ettei meidän kulttuurissa alastomuutta nähdä samalla tavoin. Että ei siellä yleisessä saunassa nyt kukaan varmaan muita vilkuilemassa istu, että sillä lailla on ihan tavallinen asia tämä. Mutta ei se mahdu kaaliin tietenkään millään, jos kaksivuotiaasta saakka on opetettu muuta.

Me ollaan aivan ylpeitä suomalaisuudestamme ja etenkin meidän molempien aitous ja suoruus on saanut paljon kiitosta ystäviltä ja kadunmiehiltä. Eivät kaikki suomalaiset ole aitoja tai suoria, eivätkä kaikki amerikkalaiset imeliä kehuskelijoita, mutta kulttuurisesti yleistettynä suomalaiset eivät kyllä pelkää rehellisyyttä edes vaikeissa tilanteissa, siinä missä täällä toisinaan pyritään asioita vähän kiertämään, että kaikilla säilyisi hyvä fiilis. Meidän kaveriporukka on kyllä onneksi sellainen, jota on helppo lukea ja jotka ovat kulttuurisesta positiivisuudesta huolimatta aina omia itsejään. Myös siis avoimesti hajalla aina silloin tällöin. Kukaan ei kuorruta.

Ei siis ole ehkä tosiaan ihme, että me ollaan löydetty juuri nämä ihmiset täältä, koska kyllä vakka aina jotenkin kantensa löytää.