Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.

5 vastausta artikkeliin “Tavallista ihmeellisempi

  1. Tuo lasten esittely kyllä ihmetyttää. Etenkin siinä kohtaa kun tulee pelkkä amazing ei riitä vaan adjektiivia pukkaa kokonainen rimpsu: amazing, smart, gifted, energetic, creative, beautiful (pojat tietysti tall). Ja sitten kuitenkin lapsi on ihan samanlainen talliainen kuin kaikki muutkin lapset.

    Yksi asia, jota vierastan jenkkikulttuurissa tosi paljon, on juuri tuo kaiken rakastaminen ja ylenmääräinen ja yliampuva kehuminen, jolla ei kuitenkaan tarkoiteta yhtään mitään. Itse kyllä kehun kun on tarvis, ja teen sen mielelläni, mutta pidän sen ns. normaalimitoissa ja oikeasti tarkoitan mitä sanon. En myöskään rakasta kaikkea ja kaikkia koko aikaa, mutta silloin kun niin teen, teen sitä oikeasti.

    Tykkää

    1. Ihana tuo, että lapset on keskenään ihan samanlaisia talliaisia 😂 Ja niin totta! Omat kaverit täällä ei onneksi ole tällaisia kehuskelijoita, vaan ihan sellaisia jalat maassa kulkevia ihmisiä. Onneksi. On helpompi tulla toimeen 😉

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s