Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.

12 asiaa, jotka haluaisin lasteni oppivan

Tulin tässä ajatelleeksi, että on monia asioita, enemmänkin kuin nämä kaksitoista tässä, jotka haluaisin lasteni oppivan ennen kuin muuttavat pois kotoa. Saa nähdä, miten meidän käy. Mennään suoraan asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mielipiteesi on tärkeä, mutta ei niin tärkeä. Jos sinulta ei nimenomaan kysytä panosta johonkin toista ihmistä koskevaan asiaan, eikä sinulla ole siihen mitään ystävällistä sanottavaa, ole hiljaa. Muista, ettei sinun ole tarkoituskaan aina ymmärtää toisten ihmisten valintoja – eikä heidän sinun.

Opettele olemaan empaattinen ja kiitollinen. Oikea empatia tarkoittaa sitä, ettet ainoastaan osaa asettua toisen ihmisen asemaan, vaan ihan oikeasti ymmärrät, että heidän koko minuutensa on rakentunut täysin toisella tavoin kuin sinun. Kun joku jakaa kanssasi jotain, ole lähestyttävä. Älä ala neuvoa, vaan kuuntele ja ymmärrä, että kyse ei ole juuri nyt sinusta, vaan hänestä. Luettele joka aamu ja ilta vähintään kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen ja teet aivoillesi suuren palveluksen.

Olet vastuussa siitä, miltä muista tuntuu olla lähelläsi. Jos muut poistuvat luotasi säännöllisesti hämmentyneinä, loukkaantuneina, vihaisina tai turhautuneina, syy löytyy todennäköisesti sinusta. Silloin kannattaa olla muita kohtaan mukavampi.

Et kuitenkaan ole vastuussa muiden tunteista. Ihmiset tulevat aina tulkitsemaan kaikkea sanomaasi omista lähtökohdistaan käsin, etkä voi sille mitään. Elämässä pitää oppia sietämään sitä, että joku loukkaantuu sinulle, vaikka et olisi heitä loukannut. Näiden kahden edellisen välillä vallitsee ero, jonka löytäminen on meille kaikille välillä vähän vaikeaa.

Anna anteeksi, silloinkin, kun kukaan ei pyydä.

Kunnioita omia ja muiden rajoja. Sanoita, mitä haluat ja tarvitset ja kunnioita sitä, kun muut tekevät samoin. Älä koskaan tunkeudu millään ruumiinosallasi kysymättä kenenkään mihinkään. Jos joku tulee sinua liian lähelle, huuda, ihan mitä vain, niin kovaa kuin ikinä pystyt.

Opettele riitelemään. Konfliktit ovat osa elämää, eikä niitä kannata yrittää liikaa vältellä. Riitelyn kautta opit puolustamaan itseäsi ja jotain sinulle tärkeää, etkä jousta yli omien rajojesi. Kun riitelet, älä nimittele tai hauku ketään, äläkä esitä turhia uhkauksia (äläkä karkaa kotoa).

Kuuntele. Kuuntele ohjeita, kavereiden asioita, opettajaa, ystävien iloja ja huolia, satuja ja tarinoita, hyvää musiikkia, muita aikuisia, äidin marmatusta. Kiität vielä myöhemmin.

Jos ajattelet toisesta jotain hyvää, sano se ääneen. Kaikista on kiva kuulla olevansa pidetty, kiva, taitava ja tärkeä. Myös ystävistäsi. Ja äidistä.

Opettele ottamaan vastaan kehuja. Kiitä niistä, älä vähättele. Omista onnistumisista pitää osata iloita. Ja olethan itsekin pidetty, kiva, taitava ja tärkeä.

Käytä sanoja saisinko, voisitko, kiitos ja ole hyvä. Siivoa jälkesi ja vie astiasi tiskipöydälle. Käytä xylitol-pastilleja. Katso ihmisiä silmiin ja puhu kuuluvalla äänellä. Hymyile usein.

Ota rennosti. Oikeasti aika harvalla asialla on tässä maailmassa ihan todellista merkitystä. Kyllä se siitä.

Ummikkolapsi unohtaa suomen kielen – osa I

Jotkut teistä saattavat muistaa, että aloin heinäkuussa 2017 seurailla ummikolastemme englannin oppimista ja jatkoin kyseistä sarjaa seitsemän postauksen verran. Olemme nyt juhlallisesti saapuneet siihen kyseenalaiseen vaiheeseen, jolloin voinkin alkaa pitää kirjaa lasteni suomen kielen taidon heilahtelusta – tämä siitäkin huolimatta, että puhumme kotona aina vain suomea ja luemme heille joka päivä. Luottavaisesti olemme nyt siis uuden juttusarjan osassa yksi; eiköhän näitä esimerkkejä riitä myöhemmäksikin. Erityisesti tällä alueella on loistanut tänne nelivuotiaana muuttanut Kuopus, jolla mielenkiintoisia ilmauksia riittää enemmänkin kuin tähän hätään muistin. (Tässä vaiheessa lapsi kysyisi, että kenellä on hätä? Ja minkälainen hätä? Miksi?)

0b1e2921-b318-4fca-8797-a073b96968a5

Kuten tuossa yllä vähän niin kuin mainitsin, lapsille tuntuvat olevan hyvin outoja useimmat sanonnat ja sananlaskut, joita tulen viljelleeksi siellä täällä vähän jopa vahingossa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ei tarkoita mitään lapselle, joka on nähnyt routaa viimeeksi melkein kaksi vuotta sitten, eikä silloinkaan millään tavoin tiedostaen. Enkä minä nyt todellakaan juuri tuota sananlaskua koskaan viljele, mutta esimerkki antanee kuitenkin käsityksen siitä, mitä haen takaa. Tällainen keksitty elävän elämän esimerkki. Vähän vaikeita ovat pienemmälle myös joidenkin sanojen taivutukset, kun ei korva niitä koko ajan täällä kuule.

Nyt jouluna, aatonaattona, seisoimme kuusivuotiaani kanssa hänen vaatekaapillaan mekkoja katselemassa. Totesin siinä ihan ohimennen, että huomenna laitetaan päälle sitten juhlavammat vaatteet. Lapsi tähän tyylilleen uskollisesti (eli dramaattisesti): ”Mitä?! Mikä on juhla-vamma?!”

Kun tämä samainen yksilö haluaa kertoa, että hän pitää huolta pehmoeläimistään, hän sanoo, että ottaa niistä huolta. Samaa englannista suoraan kääntämisen makua on myös siinä, kun hän kutsuu krokotiiliä krokotaaliksi ja patonkia paketiksi. Myös Esikoinen totesi juuri yhtenä iltana Unoa pelatessamme, että mun olisi pitänyt nähdä tuon tulevan.

a30247b3-980c-401e-b210-ee5896b511e8

Muutama viikko sitten kuuntelin näiden kahden nykyään melkein kaksikielisen lapsen keskustelua:

– Tähän tulee sellanen…

– Hyppyri.

– Ei se oo varmaan hyppyri.

– Kyllä mä luulen että se on hyppyri.

Kyseessä oli uimahyppylauta. Close enough.