Näin pukeudut kuin paikallinen

Pauliina kirjoitti keskieurooppalaisesta lasten puistopukeutumisesta ja jäin nauramaan (itselleni) Lotalta tekstiin tulleelle kommentille suomalaisesta ylipukemisesta. Tosiaan, vastoin kuin kanssasisareni samaan aikaan muualla Euroopassa, vedin talvisin kotimaassa aina ihan överiksi. Oli kypärämyssyä, merinovillahaalaria, teknisiä välivaatteita mitä lie, toppahousut, toppatakki, Sorelin Super Trooperit. Noin niin kuin perus kauppareissulle pikkupakkasessa. Koska itse palelen herkästi, siirsin aina hienosti tämän tärinän odotuksen ulkona juokseviin lapsiini. Olkaa hyvä, te hikoilevat lapsiparat. Toki olen onnistunut siirtämään tämän terveen tavan myös tänne tropiikkiin: tyrkytän lapsille iltaisin huppareita, kun lämpötila putoaa vain kahteenkymmeneen asteeseen.

Suomalaisen lapsen talvipukeutuminen menee useimmiten käytännöllisyys edellä ja kotimaassa ulkoillaan säällä kuin säällä. Niin mekin aina tehtiin. Täällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut ymmärtää, miksi kaikkialla maailmassa ei mennä sateella ulos. Ollenkaan. Oikeastaan aika monessa maassa Suomen eteläpuolella sadepäivät ovat sisäpäiviä. Sadepukeutumista kun ei ole täällä olemassakaan. Kuravaatteisiin läkähtyisi trooppisessa sateessa, joten niitä ei kaupoista löydä. Kevyitä takkeja toki on, näille kylmille talvi-illoille. Sateella voi tietysti ilman muuta mennä ulos, ja joskus mennäänkin, mutta silloin kastuu, nopeasti ja läpimäräksi. Ihan kivaa sekin on ja etenkin oli, alkuun. Puolentoista vuoden jälkeen sateessa lilluttelu on kuitenkin alkanut menettää osan ilmiselvästä hohdostaan.

Havaijin saarilla sataa joillakin joka päivä, toisaalla viikottain, täällä Big Islandin eri puolilla usein ja meillä Konalla ei juuri milloinkaan. Meidän alueella nämä talvikuukaudet ovat jotenkin aivan liian mukavia ollakseen totta: pilvetöntä taivasta päivästä toiseen, päivisin lämpö on jossain 25 asteen tuntumassa ja iltaisin viilenee. Tavallinen havaijilainen peruspukeutuminen tarkoittaa vuoden ympäri rantasandaaleja, farkkushortseja ja yksinkertaisia hihattomia, niin miehillä kuin naisillakin. Vielä kertaakaan en ole nähnyt konalaista naista mekossa töiden tai juhlien ulkopuolella. Targetista ostettuja havaijipaitoja rokkaavat turistit eivät ehkä tiedä, että kauluksellinen alohakuvio kuuluu oleellisesti täkäläiseen juhlapukeutumiseen: miehet pukevat juhliin kuin juhliin värikkäät paitansa siistin alaosan kanssa. Tummaa pukua käyttävät häissä vain sulhanen tukijoukkoineen, jos hekään.

Minä en tokikaan ole paikallinen, mutta en enää ihan turistikaan. En ole täällä vielä virallisesti pysyvästi, mutta en enää ihan läpikulkumatkallakaan. Tiedän, etten ulkonäköni tai kotikieleni puolesta eroa täällä turisteista mitenkään, mutta silti itse tunnistan Konalle suunnistaneen turistin kilometrin etäisyydeltä. Turistilla on lierihattu, aurinkolasit, punakka iho ja mekko. Tai se alohapaita. Harvemmin, mutta toisinaan, näkee rannalla turistin myös niin sanotuissa pikkupuikuloissa uimashortsien sijaan. Toki joskus on niin lämmin, että rannalta voi kävellä parkkikselle myös pelkissä kalsareissa.

Havaijilla asuu kahta erilaista alkuperäistä porukkaa: natives ja locals. Native on vereltään havaijilainen, local täällä kasvanut mikä tahansa muu. Native Hawaiians ja muut paikalliset pukeutuvat arjessaan erittäin kasuaalisti. Olisi outoa nähdä täällä pynttäytynyt paikallinen. Hotelleiden hienoimmissa ravintoloissa ei työntekijöitä lukuunottamatta yleensä paikallisia näekään, pienemmissä kuppiloissa keskustan ulkopuolella kylläkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä täällä elelemiseen tulee, en enää jaksa edes korjata ihmisiä, jotka tuolla turuilla ja toreilla kyselevät, että mitä kieltä me puhutaan ja mistä ollaan tultu käymään. Tai eihän siinä mitään korjaamista olekaan, mutta enää en jaksa mainita, että me myös asumme täällä. Alkuun se oli jotenkin tärkeämpää. Nyt opettelen elämään sen kanssa, että olen muiden silmissä täällä todennäköisesti ikuinen turisti. Farkkushortseilla tai ilman.