Kun poke kauaksi kotoaan lähti

En vielä ennen tänne lähtöä tiennyt havaijilaisesta pokesta mitään. En tiennyt poke bowlien olevan trendiruokaa maailmalla, enkä ollut kuullut sanaakaan tästä perinteikkäästä kalaruuasta. Maistoin pokea ensimmäisen kerran täällä yli vuosi sitten paikallisten ystäviemme kihlajaisissa: morsiamen havaijilaisen perheenjäsenen Konan edustalta pyytämää ahia (tonnikalaa, jota kalastetaan Havaijin edustalta vastuullisesti) perheensä marinoimana kotitekoisten, rapeiden nachojen päällä. Aivan taivaallisen hyvää oli. Pokesta tuli hetkessä mun paikallinen lempiruoka.

ECFE46A0-440C-462E-B95D-0B64342513AD
Kuva: The History of Poke – Hawaiian Airlines

Poke on havaijin kieltä ja tarkoittaa suomeksi käännettynä paloitella – ja ruokana nimenomaan paloiteltua kalaa, jota täällä on perinteisesti syöty raakana ja ilman lisukkeita. Poken kanssa alettiin tarjoilla riisiä 1800-luvun lopussa, poke nachot taas ovat tämän perinneruoan kohtuullisen tuore versio. Kulhoista ruoka syödään edelleen siksi, että kaiverrettu kookospähkinä oli havaijilaisten ensimmäinen, ruuan syömiseen käytetty astia, se alkuperäinen kulho. Pokea löytää nykyään melkein jokaisen paikallisen marketin tuoretiskiltä: siellä ne ovat kalakuutiot riveissä astioissaan moninaisesti marinoituina ja kauhallinen kalaa isketään aina riisin päälle ja myydään painon mukaan. Poke bowlia ei siis ole olemassakaan ilman kalaa; tällöin se on vain ruokaa kulhossa, eikä aina edes havaijilaista ruokaa. Maailmalla leviävä ruokatrendi onkin jo joissain yhteyksissä joutunut aika kauaksi emoaluksestaan: lisukkeiden ja vaihtoehtojen määrä on melkoinen, eikä enää useinkaan muistuta tätä alkuperäistä, hyvin yksinkertaista (eikä edes kovin kaunista) annosta. Täälläkin on kyllä kokeilevia ravintoloita, joiden kokit kehittelevät tästä perinneruuasta jos minkälaisia versioita – mutta jotenkin oikeammalta tuntuu sallia tällainen kokeilevuus paikalliselle kuin jollekin täältä tuhansien kilometrien päässä kasvaneelle kokille, joka on täysin irti ruuan alkuperästä.

Screen Shot 2019-02-25 at 6.51.16
Laura Sutherland: Six Favorite Poke Places on the Bis Island of Hawaii

Ylivoimaisesti suurin osa ympäri maailmaa sijaitsevista poke-kulhoja lupaavista ravintoloista lupaa tarjoilla ne havaijilaisittain. Kuitenkaan poke-kulhoja ei ole olemassakaan ilman kalaa (ja ihan oikeasti ahia), ja havaijilaiseen keittiöön ei noin perinteisesti kuuluu esimerkiksi tofua ollenkaan, tai ananasta tai kookosta lämpimän ruuan kanssa. Useimmat ravintolat maailmalla ovat ratkaisseet kulhoasian yleensä niin, että listalta voi raksia itselleen pohjaksi riisin tai salaatin, survoa siihen lisäksi proteiinia lähes missä muodossa vaan kera kastikkeen ja kaiken maailman lisäkkeiden. Poke-ravintoloissa listalta voisin siis valita pääruuaksi vaikka kanaa ja ananasta salaatilla kulhooni, mikä ei ole pokea, vaan kanaa, ananasta ja salaattia kulhossa.

Asiaa voisi ehkä ajatella näin: suomalaisina tiedämme, että poronkäristys tarjoillaan perinteisesti perunamuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Jos poronkäristyksestä tulisi maailmalla trendi ja sille tehtäisiin sama, mikä pokelle on ympäri maailman tehty, olisi siellä täällä pian ravintoloita komeasti nimettynä Poronkaristys. Näissä ravintoloissa voisi sitten listalta valita tähän perinteiseen kotiruokaamme sopivat lisukkeet: pähkinöitä, mustikoita, apilanlehtiä, kuivattuja havuja ja sellaista muuta suomalaista. Sitten voisivat ihmiset maailmalla käydä syömässä tätä suomalaista perinneruokaa, poronkaristysta, paikassa Poronkaristys: lanttulohkoja ja leivänmuruja salaattipedillä. Hashtag poronkaristys.

En tiedä, haittaisiko asia meitä suomalaisia. Ehkä ei. Ehkä meillä ei ole enää niin tiivistä suhdetta luontoon tai poronkasvatukseen tai muutenkaan juuriimme. Mutta sen tiedän, että monia havaijilaisia tämä trendi ottaa päähän. Monet täällä sanovat, että jos joku ravintoloitsija ottaa jonkun ikiaikaisen perinteen paikasta X olematta itse paikallinen ja ymmärtämättä ruokaan liittyviä tapoja ja juuria, tekisi sen edes oikein – tai jättäisi kalat mereen. Maailmalla poke bowleja nauttiville vinkiksi: mahdollisimman lähelle alkuperäistä pääset, jos valitset spicy tunan riisin päälle, kylkeen vähän merilevää, ja jätät sitten muut ylimääräiset hössötykset annoksesta pois. Yksinkertainen on kaunista. Ja tässä tapauksessa myös aidompaa.

 

Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n