Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.