Paratiisissa kaikki on paremmin

Olen siirtynyt (joku voisi ehkä tähän sanoa vihdoin, koska kyllä se kestikin) ulkomaille muuttoon liittyvän vuoristoradan seuraavaan ylämäkeen. Ensimmäinen oli lähteissä: se yksi itkuvirsi silloin, kun taloa tyhjennettiin. Sellaisia sekalaisia tunnelmia kihelmöivän odotuksen ja luopumisesta johtuneen ahdistuksen välimaastossa. Toinen ylämäki oli muuton jälkeinen yksinäisyys. Lopulta me ei oltu täysin kaverittomia kuin noin kuukausi, kun saatiin meidän ensimmäiset ystävät heinäkuun lopussa, mutta otti se siitäkin vielä aikansa, että oli niin sanotusti piireissä. Sitten mä sujahdinkin pitkäksi aikaa honeymoonille Konan kanssa, mitä nyt sellainen tietynlainen sopeutumistuska heijaili siinä mukana koko ensimmäisen syksyn ajan.

Tämä uusi vaihe käynnistyi vähän aikaa sitten, kun lapset piti taas ilmoittaa kouluun. Ja täällä käytännön ihmemaassahan mikään ei kulje sillä lailla automaattisesti, ei, vaan ilmoittautumiset pitää uusia joka vuosi. Eikä tokikaan mikään ilmoitus riitä, että tulossa oltaisiin, vaan kouluun piti taas täyttää osoitetiedot, puhelinnumerot, sähköpostit, rokotustiedot, allergiat, hätäyhteystiedot, lääkärin yhteystiedot ja varanoutajien yhteystiedot. Kaikki tiedot kymmenelle eri valkoiselle paperille, molemmille lapsille erikseen omat nivaskat. Samat tiedot kuin vuosi sitten kouluun jo annettiin. Ensin mä suhtauduin tähänkin huumorilla, lähetin ystävälleni Suomeen oikein videonkin tästä mielettömyydestä ja sitten jämähdin siihen, että tässäkään ei nyt oikeasti ole yhtään mitään järkeä.

55517422_423910768382418_1282379670108504064_n

Ja siinä ilmoituksia täytellessä mä mietin tätä kouluasiaa taas muutenkin. Me monet vanhemmat tunnutaan olevan siinä mielessä kummallisia, että halutaan antaa lapsille vähän niin kuin toisinto niistä oman lapsuuden hyvistä asioista. Mäkin olen nyt täällä surrut sitä, että mun lapset ei saa kokea musaluokkaa eikä ison koulun valtavia kevätjuhlia näytelmineen, ei koulun satapäisen kuoron konsertteja eikä jumppasalin joulumyyjäisiä. Niin eikä urheilukisoja: kuuttakymppiä, satasta, pituutta ja kuulaa. Tottahan minä ymmärrän, että heidän elämässä taas on paljon sellaista, mistä mä en lapsena mitään tiennyt, mutta tämä vaihehan nyt sumentaa taas näkökyvyn. Nyt näen lähinnä vain sen, mikä täältä heillä puuttuu.

Mun elämästä puuttuu myös. Suomessa lauloin melkein kymmenen vuotta Higher Groundissa ja täällä on saarella yksi kuoro, johon ei ole pääsykokeita. Ei aivan sama. Tänne muuttoon loppuivat multa konsertit ja kulttuuripläjäykset. Asumme nykyään vuorella keskellä merta, kaukana museoista, näyttelyistä, kaupungeista. Kaukana mahdollisuuksista, joita Suomessa asuessa pidin vielä täysin itsestäänselvänä.

Tässä vaiheessa siis mennään nyt. Kuuluu kuulemma asiaan. Tämän jälkeen pitäisi olla odotettavissa sopu uuden asuinpaikkamme kanssa ja sen hyväksyminen, että asiat ovat nyt näin. Tämä siis, jos ei nyt luovuta, pakkaa laukkujaan ja lähde kotiin. Eikä me nyt ikinä sellaista tehtäisi – ihan tosissaan puhuttuna se ei ole kyllä käynyt mielessäkään. Kiipeän tässä nyt vaan näitä asiaankuuluvia ulkomaillemuuttajan vaiheita kuin jotain surun portaita ikään. Hengailen tällä stepillä sen aikaa, kun mitä tässä nyt menee.

Paratiisissa ei tietenkään ole kaikki paremmin. Täällä on nyt tämmöstä ja tällä mennään.

Havaijiltakin haluaa joskus lähteä jonnekin – kymmenen matkaunelmaani

Kohteena Maailma-blogin Rami käynnisti helmikuun lopussa haasteen, joka on levinnyt blogeihin (erityisesti matka-sellaisiin) kulovalkean tavoin. Ihana blogiystäväni Milla heitti haasteen mulle – kiitos! Tässä kymmenen kohdan lista mun matkaunelmistani, jotka ilman muuta vielä joskus toteutuvat.

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.02.22

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.41.54

Maat: Uusi-Seelanti ja Australia

Molemmat maat houkuttelevat niin maisemiensa, kulttuuriensa kuin ystävien kehujen perusteella. Tongariron kansallispuisto Hobittien maisemissa sekä Sydney kaupunkina kiehtovat ihan erityisesti. Isolla Valliriutalla snorklailu olisi takuuvarma koko perheen kohde ja toteutettaisiin samalla systeemillä kuin snorklailureissut täällä: pari bodyboardia mukaan ja niiden päällä voisi vuoroin kölliä pää vedessä ja vuoroin hyppiä mukamas kalojen sekaan uimaan. Toki en edes pääse tarpeeksi syvälle, mutta aina voi yrittää.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.42.53

Kaupunkikierros Euroopassa

Ainoat ’isommat’ kaupungit, joissa olen viimeisten vuosien aikana käynyt, ovat Helsinki ja Honolulu. Olen kaivannut täällä kaukana eurooppalaista katukulttuuria. Kahviloita, paikkoihin omin jaloin käveleviä ihmisiä, musiikkia, taidetta, museoita, näyttelyitä. Tällä hetkellä ja täältä katseltuna melkein mikä tahansa kaupunki kelpaisi, syksyiseen aikaan. Korkeakulttuurin kokemiseen liityy päässäni nimittäin myös mahdollisuus pukeutua välillä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin farkkushortseihin.

 

 

Tapahtuma: tanssiminen New Orleansissa

New Orleans kiinnostaa eniten musiikkinsa takia. Haluaisin tanssimaan Bourbon Streetille jonain tavallisena iltana ihan vaan muina nautiskelijoina ja jollekin salsa-klubille vetämään lattareita, joita en osaa yhtään.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.07.14

Ruoka ja juoma: sushille Kiotoon

Olen käynyt Kiotossa kerran 16 vuotta sitten yhden päivän reissulla Osakasta käsin ja aina sanonut, että haluaisin sinne takaisin. Söisin sushia joka päivä.

Maanosa: Aasia

Haluaisin kiertää reppu selässä Vietnamissa, Thaimaassa, Kiinassa ja niin edelleen, sen jälkeen kun olen saanut sushini Kiotossa syötyä.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.09.06

Osavaltio: Alaska

Tropiikissa asumisen aikana olen alkanut kaivata elämääni edes jonkin verran taas lunta ja jylhää luontoa. Yllätyin itsekin, mutta haluaisin vaeltamaan ja kalastamaan. Haluaisin telttailla, juoda termarista kahvia ja istua hiljaisuudessa. Tästä siis ainoana yllätti tuo kalastus, johon mulla ei ole aiemmin ollut juuri minkäänlaisia suhteita.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.10.46

Maisema: Montana, USA

Siis tämä on nyt vähän tällainen villikortti, mutta mä olen halunnut käydä Montanassa viimeiset 15 vuotta. Haluaisin telttailemaan järven rannalle vuorten siimekseen Glacier National Parkiin ja siis, kalastamaan. Of all things. Miksi nyt, kysytte. En todellakaan tiedä.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.03.38

Extreme: vaeltamaan Himalajalle

Tästähän ei tulisi mun kohdallani ehkä yhtään mitään, kun jo vuoden takainen retkemme Mauna Kean huipulle sai pulssini nakuttamaan yli 150, mutta Annapurna Sanctuary Trek kuuluu silti unelmieni listalle. Rakastan vuoria ja sitä hyvällä tavalla pienuuden kokemusta, jonka vuoristossa parhaimmillaan voi saada.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.35

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.07

Majoitus: Iglu-hotellit

Välillä pitää levätäkin (oikeastihan olen maailman mukavuudenhaluisin ihminen aivan kaikilla mittareilla, että en nyt osaa sanoa miksi unelmalomissani kuvittelen olevani joku muu kuin se laiskanpulskea lomalöhöäjä, joka todellisuudessa olen), ja talvella suuntaisin Suomen Lappiin (kuten Milla!) asumaan lasikattoiseen iglu-hotelliin. Revontulia ja hiljaisuutta! Tähtiä ja valkoisenaan lunta! Kaamos! Saattaisin rentoutua niin, etten haluaisi enää ikinä pois lähteä. Ainakaan vaeltamaan minnekään.

Haastan Heidin, Jennin ja kaimani Anun – onko teillä matkahaaveita ja jos, niin millaisia?

 

Kaikki postauksen kuvat poikkeuksellisesti Pixabay.

Ulkkarilapsi oppii äidinkieltä vain sitä opiskelemalla

Mä olen nyt puolentoista vuoden ajan keskittynyt lähinnä siihen, että lapset ottaisivat englannin haltuun ja sen jälkeen tuudittautunut siihen, että kyllä se suomen kieli hyvänä pysyy, kun vaan luetaan kotona edelleen paljon kirjoja. Viime viikolla tutkailin ulkomailla asuville lapsille suunniteltua suomalaista Kulkuri-koulua ja törmäsin siellä seuraavaan tekstiin:

Äidinkieli on myös ulkomailla asuvan lapsen tärkein kieli.

Mitä pienempi lapsi on ulkomaille muutettaessa, sitä tärkeämpää äidinkielen opiskelu on. Kun kielen kehitys on vielä kesken, se on vaarassa pysähtyä tai taantua, kun koulun ja ympäristön kieli vaihtuu.

Se, että kotona puhutaan suomen kieltä, ei riitä. Suomessa asuvat lapset, joille suomi on koulukieli, kotikieli ja ympäristön kieli, opiskelevat äidinkieltä koulussa useita tunteja viikossa. Jos ulkomailla asuva lapsi kuulee ja käyttää suomen kieltä vain kotona, kielitaito ei kehity, päinvastoin: se alkaa vähitellen heikentyä ja sanavarasto supistuu.

Ja kun sopivasti Annuska kirjoitti samaan saumaan blogissaan kolmikielisten lastensa kielen kehityksestä, sain kimmoketta alkaa miettiä tätä asiaa taas enemmän itsekin.

53742586_2036637453125999_3516852859872215040_n

Meillä on täällä ja Suomessa ollut aina kaveriperheitä, joissa lapset kasvavat luonnostaan kaksikielisiksi keskenään erimaalaisten vanhempiensa kanssa ja heidän tilanteensa eroaa meistä aika tavalla. Me kun ollaan molemmat suomalaisia, eikä vielä tiedetä, kauanko ollaan täällä ja palataanko Suomeen ja jos, niin milloin. En voi siis tässä vaiheessa vielä ajatella, että lapseni tulevat todennäköisesti elämään elämänsä vain englanniksi. Jos muutamme takaisin Suomeen, haluaisin molempien osaavan ihan ikätasonsa mukaan omaa äidinkieltään. Tällä menolla niin ei tule tapahtumaan.

Tuo Kulkurin sivuilta löytämäni teksti oli hyvä muistutus, mutta ei tullut sikäli minään yllätyksenä. Tutustuin aikaisemman työni puolesta (opetin Helsingissä luokkaa, jossa noin puolet oppilaista puhui suomea toisena kielenä) tutkimuksiin ensin arkisen puhekielen kehityksestä akateemisen kielen hallintaan. Erään tutkimuksen mukaan kielitaito on akateemisella tasolla seitsemässä vuodessa, hyvällä opetuksella ja säännöllisellä harjoittelulla. Olin myös jo viime kesänä varustautunut koulukirjoin: Esikoinen lähti tänne laukussaan tokaluokan äidinkielen luku- ja tehtäväkirja. Päättäväisesti ajattelin, että teemme yhdessä äikkää vähän joka päivä. Sitten alkoi arki ja työkiireet ja uudet tuulet ja muut kootut selitykset. Ja nyt olemme maaliskuussa ja Kuopus ei osaa taivuttaa sanaa aita eikä Esikoinen osaa kunnolla kaksoiskonsonantteja.

53441968_2462184767345807_7961768308967997440_n

Tosiaan: Suomessa asuva supisuomalainen lapsi opiskelee äidinkieltä koulussa neljästä viiteen tuntia viikossa koko koulu-uransa läpi. Oma kirjoitustaitoni ei olisi lähimaillakaan nykyistä ilman kouluaikaista äikän opiskelua. Ulkkarilapsi tarvitsee äidinkielen harjoituksia siis kahta enemmän, jos kielen toivoo edelleen kehittyvän.

Pienempien lasten kohdalla kielisekoilut ovat suloisia, mutta vähän isomman kohdalla tätä joutuu jo oikeasti vähän miettimäänkin. Ja vaikka halua olisikin, onko resursseja, voimia, löytyykö aikaa. Sillä se pitää kuitenkin mennä, mitä on. Me sovittiin nyt Esikoisen kanssa niin, että tehdään äikän tehtäviä joka päivä noin kymmenisen minuuttia kerrallaan. En tiedä, mihin se pitkässä juoksussa riittää, mutta on se ainakin joku alku. Lapsi lukee lukukirjastaan yhden sivun verran tekstiä joka päivä ääneen ja tekee sivun verran tehtäviä. Ja pakko se taas on todeta: olen suomalaisten koulukirjojen suuri fani. Tehtävät ovat järkeviä ja ihan kivojakin ja kehittävät vähän vaivihkaa sanavarastoa, lausetajua ja luetun ymmärtämistä. Eiköhän siitä jotain ole pakko tarttua tämänkin viidakkolapsen puseroon.

Kuopus on alkanut eskarissa lukea yksi- ja kaksitavuisia sanoja englanniksi ja Ekapeli Alku on opettanut puolestani lapsen lukemaan suomea. Saman pelin ansiosta Esikoinenkin oppi eskarin aikana lukemaan, joten meidän perheessä onnistumisprosentti on lasten keskuudessa sata. Ihan kova. Ensi syksystä alkaen tehtäväkirjoja tekee meillä kaksi ihmistaimea. Onneksi kirjoja saa kaupoista ja posti kulkee. Jopa tännekin joskus.