Olen siirtynyt (joku voisi ehkä tähän sanoa vihdoin, koska kyllä se kestikin) ulkomaille muuttoon liittyvän vuoristoradan seuraavaan ylämäkeen. Ensimmäinen oli lähteissä: se yksi itkuvirsi silloin, kun taloa tyhjennettiin. Sellaisia sekalaisia tunnelmia kihelmöivän odotuksen ja luopumisesta johtuneen ahdistuksen välimaastossa. Toinen ylämäki oli muuton jälkeinen yksinäisyys. Lopulta me ei oltu täysin kaverittomia kuin noin kuukausi, kun saatiin meidän ensimmäiset ystävät heinäkuun lopussa, mutta otti se siitäkin vielä aikansa, että oli niin sanotusti piireissä. Sitten mä sujahdinkin pitkäksi aikaa honeymoonille Konan kanssa, mitä nyt sellainen tietynlainen sopeutumistuska heijaili siinä mukana koko ensimmäisen syksyn ajan.
Tämä uusi vaihe käynnistyi vähän aikaa sitten, kun lapset piti taas ilmoittaa kouluun. Ja täällä käytännön ihmemaassahan mikään ei kulje sillä lailla automaattisesti, ei, vaan ilmoittautumiset pitää uusia joka vuosi. Eikä tokikaan mikään ilmoitus riitä, että tulossa oltaisiin, vaan kouluun piti taas täyttää osoitetiedot, puhelinnumerot, sähköpostit, rokotustiedot, allergiat, hätäyhteystiedot, lääkärin yhteystiedot ja varanoutajien yhteystiedot. Kaikki tiedot kymmenelle eri valkoiselle paperille, molemmille lapsille erikseen omat nivaskat. Samat tiedot kuin vuosi sitten kouluun jo annettiin. Ensin mä suhtauduin tähänkin huumorilla, lähetin ystävälleni Suomeen oikein videonkin tästä mielettömyydestä ja sitten jämähdin siihen, että tässäkään ei nyt oikeasti ole yhtään mitään järkeä.
Ja siinä ilmoituksia täytellessä mä mietin tätä kouluasiaa taas muutenkin. Me monet vanhemmat tunnutaan olevan siinä mielessä kummallisia, että halutaan antaa lapsille vähän niin kuin toisinto niistä oman lapsuuden hyvistä asioista. Mäkin olen nyt täällä surrut sitä, että mun lapset ei saa kokea musaluokkaa eikä ison koulun valtavia kevätjuhlia näytelmineen, ei koulun satapäisen kuoron konsertteja eikä jumppasalin joulumyyjäisiä. Niin eikä urheilukisoja: kuuttakymppiä, satasta, pituutta ja kuulaa. Tottahan minä ymmärrän, että heidän elämässä taas on paljon sellaista, mistä mä en lapsena mitään tiennyt, mutta tämä vaihehan nyt sumentaa taas näkökyvyn. Nyt näen lähinnä vain sen, mikä täältä heillä puuttuu.
Mun elämästä puuttuu myös. Suomessa lauloin melkein kymmenen vuotta Higher Groundissa ja täällä on saarella yksi kuoro, johon ei ole pääsykokeita. Ei aivan sama. Tänne muuttoon loppuivat multa konsertit ja kulttuuripläjäykset. Asumme nykyään vuorella keskellä merta, kaukana museoista, näyttelyistä, kaupungeista. Kaukana mahdollisuuksista, joita Suomessa asuessa pidin vielä täysin itsestäänselvänä.
Tässä vaiheessa siis mennään nyt. Kuuluu kuulemma asiaan. Tämän jälkeen pitäisi olla odotettavissa sopu uuden asuinpaikkamme kanssa ja sen hyväksyminen, että asiat ovat nyt näin. Tämä siis, jos ei nyt luovuta, pakkaa laukkujaan ja lähde kotiin. Eikä me nyt ikinä sellaista tehtäisi – ihan tosissaan puhuttuna se ei ole kyllä käynyt mielessäkään. Kiipeän tässä nyt vaan näitä asiaankuuluvia ulkomaillemuuttajan vaiheita kuin jotain surun portaita ikään. Hengailen tällä stepillä sen aikaa, kun mitä tässä nyt menee.
Paratiisissa ei tietenkään ole kaikki paremmin. Täällä on nyt tämmöstä ja tällä mennään.
Konalla 