Etuoikeutettu luopumaan

Olen ollut melkein kaksi viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana ja mulla on ollut aikaa ajatella. Olen tuijotellut kotimme nykyään likaista kokolattiamattoa (!) ja koristeellisen tummia huonekaluja. Yhtäkkiä olen huomannut, etten enää elä oikein missään itselleni järkevästi jäsenneltävässä maailmassa: en todellakaan köyhyydessä, mutta en varsinaisessa paljoudessakaan. Työmme puolesta kohtaamme köyhyyttä ja kurjuutta molemmat, sekä täällä että ympäri maailman. Tämä, mitä meillä on, on enemmän kuin kukaan kohtaamistamme voisi koskaan toivoakaan. Ja sitten mussa kuitenkin edelleen asuu se etuoikeutettu suomalainen, joka tietää, mitä ylenpalttius on. Joka aiemmin asui kauniissa ja tilavassa, omassa kodissa ja saatteli lapsensa laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin. Joka tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, tiukalla budjetilla ja pienillä tuloilla, mitään omistamatta muistaa, millaista se oli, kun vielä oli jotain omaa ja kun asiat ympärillä toimivat koneen lailla niin, ettei niiden olemassaoloa aina edes ymmärtänyt arvostaa.

Nykyään me elämme jossain jännässä välitilassa ja mä tunnen tällä hetkellä jotain kummallista outoutta molempiin suuntiin. Tunnen pistävästi, kuinka etuoikeutettu mä olen ja kuitenkin näen edessäni sen, mistä luovuin. Se, mitä me lapsillemme voimme tällä hetkellä ostaa, on säälittävää verrattuna aiempaan. Ja samaan aikaan tasan tarkkaan tiedän, että meillä – ja heillä – on aivan kaikki mitä me tarvitaan ja enemmänkin.

C90E3110-3F38-476A-A5A4-D6FB4915C8B3

Mä en ikinä osannut odottaa tällaista. Me lähdimme täysin omasta tahdostamme ja teimme omat valintamme, enkä tällä yritä piiruakaan sanoa, että valitsisin nyt toisin. Talon myynti ja tavaroista luopuminen oli helpottavaa ja me molemmat tiesimme, että meidän onnellisin elämämme ei olisi koskaan löytynyt siitä, miten me Suomessa elämäämme elettiin. Mutta en osannut kuvitella, että jossain kohtaa tämä meidän valintamme voisi viedä mun kaiken saaneen pääni tällaiseen kummalliseen kehään.

Puoliso on tehnyt täältä käsin reissuja sisällissotien runtelemiin, köyhiin maihin ja kesällä lähdemme koko perhe Filippiineille töihin. Täällä Konalla olemme olleet yhteistyössä tahojen kanssa, jotka ruokkivat paikallisia kodittomia ja viime viikonloppuna siippani johtama porukka kävi esiintymässä paikallisessa vankilassa. Oman oppilastyöni kautta elämän kaikki värit ovat edessäni joka päivä. Jokainen kerta muistuttaa, miltä näyttävät kipu ja köyhyys. Kärsiville on olemassa kasvot. Samalla musta ei karise pois se valkoisen etuoikeutetun naisen sisin, joka tietää, että voisin tiukan paikan tullen koska vain lähteä takaisin kotimaahani ja pystyisin aloittamaan alusta, jos haluaisin.

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta. Vaikka Havaijilla on palmuja, aurinkoa ja rantaa, joista todellakin tulemme nauttimaan täysillä niin kauan kuin täällä ollaan, on elämämme silti niin jotain muuta kuin vain rannoilla lekottelua. Me emme ole saaneet täällä kaikkea, päinvastoin. Me luovuimme pysyvyydestä, ennustettavuudesta, taloudellisesta tasaisuudesta, sosiaaliturvasta, omistamisesta sekä nyt vaikka järkevistä sisälämpötiloista ja normaalihintaisesta ruuasta ja sähköstä. Olemme saaneet ihan älyttömästi vaa’an toiselle puolelle, mutta se on sellaista henkistä pääomaa, jota on välillä vaikeaa laittaa sanoiksi.

B6B6976C-2A3E-4EA1-AB24-205BDBDECDF6

Me eletään nyt tässä kummallisessa välitilassa ja mulla on kysymyksiä vähän joka suuntaan. Mulle tulee tällä hetkellä huono omatunto, jos huomaan haluavani kauniimman asunnon, kun olen sattunut näkemään jonkun sisustusunelmakuvan Instagramissa juuri sen jälkeen, kun olen tullut kuulemasta, miten kodittomien ruokailu tällä kertaa sujui. Edelliseen elämääni verrattuna meillä ei ole enää juuri mitään, kun samaan aikaan tähän uuteen piiriini verrattuna meillä on kaikki.

Ja hulluintahan tässä sisäisessä dilemmassani on se, että mä valitsin tämän. Oli meidän oma valintamme jättää työt ja autot ja asunnot, luopua omistamisesta, asua vaatimattomasti muiden nurkissa ja keskittyä antamaan eteenpäin. Minä halusin tätä ja haluan edelleen. Mutta mä olen siinäkin mielessä etuoikeutettu, että mun oli ylipäätään mahdollista valita luopua. Vähentäminen oli oma valinta. Auttaminenkin on oma valinta. Ja mä voin valita näin, koska satuin syntymään Suomeen. Tasan ei vaan käy ja tällä hetkellä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.

 

20 vastausta artikkeliin “Etuoikeutettu luopumaan

  1. Maksaako teille lasten koulunkäynti? Tässä itse olen miettinyt ulkomaavuotta ja lukukausimaksut mietityttävät eri maissa..

    1. Me valittiin yksityinen koulu julkisen sijaan, koska lähikoulu täällä on huonossa maineessa ja siellä on kuulemma paljon rasismia. Tosi hyviäkin julkisia (eli ilmaisia) kouluja on ympäri maata, ei vaan täällä. Meillä koulu maksaa 150$/kk.

  2. Vapaus luopua ja toisaalta sitten taas halutessaan lähteä ja valita sittenkin yltäkylläisyys on sellaisia juttuja jotka painaa munkin mieltä varsinkin tässä nykyisessä asuinympäristössäni missä monelta puuttuvat ihan perusvapaudetkin kaikenlaisesta valinnanvapaudesta nyt puhumattakaan. Me eletään täälläkin sinänsä kyllä suuressa yltäkylläisyydessä mutta esimerkiksi vaikka just Suomen mittakaavassa meiltä puuttuu silti ihan perusjuttuja ja elämä on monella tapaa ihan järjettömän vaikeaa. Välillä sitä ihmettelee miksi me eletään näin! Mutta vastapainona on sitten juuri se, että tämä on meille valinta eikä pakko. Yhdistelmä halua antaa jotakin takaisin maailmalle jolta me ollaan saatu kohtuuttoman paljon ja toisaalta sitten tuota henkistä pääomaa.

    Aikoinaan ekana vuonna Jamaikalla musta tuntui länsimainen yltäkylläisyys jotenkin kamalan vastenmieliseltä. Oli yhtäkkiä erinomaisen selvää, että vähempikin riittäisi! Mutta tokana vuonna aloin kuitenkin taas vähän kerrallaan kaivata myös niitä turhuuksia. Ilmankin pärjää mutta kyllä esimerkiksi kaunis koti silti toisaalta myös auttaa osaltaan luomaan hyvää mieltä. Välillä tunnen hyvinkin paljon syyllisyyttä siitä, että olen hyväosainen länsimaalainen. Mutta huono omatunto tai syyllisyys ei lopulta auta ketään eikä muuta mitään. Parempi siis ehkä tuntea kiitollisuutta ja yrittää vain jatkossakin jakaa omasta hyvästä onnesta eteenpäin.

    1. Kata, ihana kuulla, etten ole ajatuksineni yksin. Olet kyllä niin oikeassa, että mun huono omatuntoni ei ketään mistään nosta. Tiedän tämän, mutta nyt olen ollut tässä vaiheessa ajatusprosessia. Kaunis koti antaisi todellakin silmälle ja sielulle eri tavoin lepoa kuin esimerkiksi tämä meidän nykyinen asuinjärjestely, ja edelleenkin oikeasti haluaisin sen kauniin kodin, joskus vielä. Mutta takaisin haluan antaa aina ja ihmeellistä on sekin, että meillä todella on siihen mahdollisuus. Kiitollisuuden kautta tosiaankin! Kiitos ajatuksista, sun kanssa niitä on aina niin hyvä jakaa.

  3. En edes tiedä mikä sai mut klikkaamaan auki just tän kirjoituksen. Oon ite täysin erilaisessa elämäntilanteessa, ei lapsia, aikuisopiskelija Skotlannissa ja sitä myöten jokapäiväisen rahan kanssa painiskeleva. Samat ajatukset silti tunnistan siitä, miltä kodin olisi ihana näyttää, miltä Suomessa koti näytti vaikka ei mitenkään hulppea asunto ollutkaan, mikä on yleinen asuntojen/rakennusten kunto jne. Oon tuntenut jopa jotenki syyllisyyttä siitä, koska pystyn kuitenkin opiskelemaan jo itselleni toista tutkintoa, monella on asiat todella paljon huonommin ja tosiaan tämä oli oma valinta. Silti on päiviä jolloin vaan katselee ympärilleen tarkasti ja pohtien ja kyseenalaistaen. Luulen, että nämä on asioita joita voi ymmärtää vain toinen samassa tilanteessa oleva. Ainakin sen perusteella millaisia katseita olen saanut ne erittäin harvat kerrat kun olen suuni asiasta avannut. Ihanaa sunnuntaita, oli fiilis mikä tahansa <3

    1. Kiitos kun jaoit ajatuksia ja kiva kuulla, että eksyit tänne vähän vahingossa! Mä luulen, että tämä nousee osittain myös meidän pohjoismaalaisesta taustasta. Olen täällä välillä jutellut norjalaisten ja muiden suomalaisten kanssa, ja kaikilla on takaraivossa sellainen käsitys elämästä, että pitää opiskella, pärjätä, asua hienosti ja nousta työelämässä. Se kuuluu kulttuuriin ja kasvatukseen, toisin kuin täällä. Eikä niissä asioissa todellakaan ole mitään pahaa, mutta aiemmin en ymmärtänyt edes kyseenalaistaa oikein mitään. Ihminen asuu aina siellä omassa kuplassaan kunnes se puhkeaa, ja sitten voikin siirtyä toiseen kuplaan 😅 Mukavaa sunnuntaita Skotlantiin!

  4. Mä jotenkin ajattelen että tää on asia jonka valtaosa ulkosuomalaisista joutuu kohtaamaan tavalla tai toisella. Köyhyys on Suomessa asia jonka kohtaa vain harva ja se omaan keskiluokkaiseen kuplaan tuudittautuminen on niin kovin paljon helpompaa kuin oikeastaan missään muualla maailmassa. Miltei kaikkialla muualla maailman epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus lyö vasten kasvoja ihan tavallisessa arjessa.

    Omassa elämässä olen kohdannut kodittomuuden niin sairaalatyössä kuin telttakylissä moottoritiesiltojen alla. Koulun vanhempainyhdistyksessä minä olen se joka koordinoi ruoka-apua ja vaatekeräyksiä ja katsoo miten ruoka-apua tarvitsevien määrä hitaasti kasvaa jopa meidän vauraassa naapurustossa.

    Kaikkia ei voi pelastaa. Ihan hirvittävän julma lause ja silti niin totta. Omassa elämässä pyrin siihen että autan niitä joita voin auttaa.

    1. Naulan kantaan Muusa! Hyvin sanottu kaikin puolin. Hyväosaisena tosiaan teen vain sen minkä voin ja osaan. Nyt kun oma ulkkariaika on kestänyt 1,5 vuotta, olen tässä vaiheessa maailmantuskaa. Kyllä tästä taas johonkin rauhaan päästään, mutta paluuta entiseen tästä ei ole.

  5. Rikkautta on nimenomaan just se, että on mahdollista valita, miten elää ja mitä tekee elämässään. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä tätä mahdollisuutta ei ole. Elämässä on niin paljon muitakin rikkauksia kuin tavaran omistaminen. Tsemppiä ja kaikkea hyvää teille nykyhetkeen ja tulevaan! Teette tärkeitä juttuja <3

    1. Hyvin sanottu! Vapautta on nimenomaan se, että voi valita. Kiitos Heidi ja sitä samaa myös sulle ja teille <3

  6. Kiitos hienosta tekstistä! Minulle tuli mieleen konkreettinen, ei niin korkealentoinen kommentti, vaikka tekstissäsi oli niin upeita ajatuksia. Olen asunut nykyisessä kodissani kohta neljä vuotta eli pidempään kuin monessa muussa asunnossa aikuisaikanani. Silti juuri tämä on koko ajan tuntunut väliaikaisemmalta kuin mikään muu. En ole juurikaan viitsinyt sisustaa tätä (ja täällä Afrikassa se olisi ollutkin vaikeaa), ja moni huonekalu on tullut lahjoituksena: meillä on miehen kollegan vanha sänky, jonkun muun luota tulleet sohvat, pojalla on kollegan entinen vierassänky jne. Sisustus on siis ihan sattumanvarakinen ja mitään tauluja ei seinillä ole, koska emme jaksa enää sitä riesaa, että seinät täytyy lähtiessä paikata. Nyt kuitenkin huomaan, että aikaa on kulunut tässä enemmän kuin monessa muussa kodissa jota olen lyhyemmäksi ajaksi LAITELLUT paljon enemmän ja johon olen ihan eri tavalla ASETTUNUT. Jotain psykologista tässä on, olen koko ajan ilmeisesti mielessäni ajatellut, että tulin tänne vain käymään. JOpa makuuhuoneessani meikit, korut muut ovat hankalasti pahvilaatikoissa ikivanhan, ruman sohvan päällä, joka oli tässä talossa kun tulimme. Siis minkäänlaista lipastosysteemiä en ole niille hankkinut, vaan siirtelen pahvilaatikoitani päivästä toiseen! Mistä tämä johtuu? Väliaikaisuutta siellä ja täällä, mutta minun on kestänyt jo kohta 4 vuotta! Sitä täss ihmettelen, että joskus olen tosiaan panostanut ihan eri tavalla koteihin, joista tiedän, etten tule asumaan niissä neljääkään vuotta.

    1. Kiitos Lotta kommentista! Aina yhtä mukava kuulla sun ajatuksia 🙂 Toi on muuten mielenkiintoista, meilläkin nimittäin on pari laatikkoa edelleen purkamatta parvekkeella. Ei muuten varmasti olisi, jos kyseessä olisi oma koti, johon haluttaisiin ja voitaisiin jäädä! Meillä tämä väliaikaisuus on kestänyt nyt reilu 1,5 vuotta (enkä tiedä, koska päättyy) ja tässä prosessoidessa huomaan, että kyllä mä toivoisin jo sitä pysyvyyttä. Oma koti sitä myös tuo, ja sellainen oma koti, joka myös näyttää ja tuntuu omalta. Mitään lukaalia en edelleenkään tarvitse enkä sellaisesta haaveile, mutta on siinä tosiaan henkisesti puolensa, että saa laitettua kodin toimivaksi ja omaksi. Huoh, joku päivä taas!

      1. Jonain päivänä taas, siitä olen varma. Tällä hetkellä olette kuitenkin selvästi oikealla tiellä! Nostan hattua! Minua itseäni järkytti vähän aikaa sitten juuri tämä havainto että olen elänyt välitilassa, ainakin mitä kotiin tulee, kohta neljä vuotta. Ilmeisesti en ole alitajuisesti edes halunnut kotiutua, vaikka oikeasti 3,5 vuotta ON pitkä aika. Monen asian kohdalla olemme miettineet miehen kanssa, että turha vaivautua, eihän me olla tässä pysyvästi. Mutta aika on kulunut ja… tässä sitä ollaan ja olisimme voineet katsella vaikka tauluja seinillä nämä 3,5 vuotta tai päällystyttää kauhean sohvan kauniilla kankaalla jo ajat sitten.

        1. Mä ymmärrän ton NIIN hyvin. Meillä on yksi taulu seinällä ja siinä kohtaa, missä jo sattui olemaan joku naula vanhastaan. Ei vaan viitsi sitä korjaamisen vaivaa kuitenkaan, eikä meidän posterit tänne kokonaisuuteen muutenkaan sopisi.

          Lotta, kiitos. Niin olette tekin, pitkähköstä väliaikaisuudesta huolimatta.

          1. Jännä kuulla Lotta, että teiltä on jäänyt koti ikäänkuin sisustamatta siellä! Me ollaan laitettu toistaiseksi jokaisessa asuinmaassamme tauluja seinille ja koriste-esineitä esille, mutta se kodin laittaminen on tavallisesti kyllä selkeästi ollut sellaista alkuvaiheen hommaa. Huomaan, että nyt kun seuraava muutto on väistämättä edessä 6-18 kuukauden päässä en jaksa enää hirveästi panostaa tähän kotiin. Ajatukset elää jo siltä osin tulevassa, että sisustan mielessäni huoneita jonnekin toisaalle. Koomista sinänsä koska en tiedä milloin ja minne olemme muuttamassa! Mutta unelmissa siintää esimerkiksi omat huoneet kaikille kolmelle lapselle (tällä hetkellä vain yhdellä on oma huone ja kaksi jakaa huoneen) ja ainakin nyt siltä osin toisenlaiset tilat.

Vastaa