Mä olen aina ollut kova tyttö viettämään synttäreitä. Nuorempana me järjestettiin ystäväporukalla yllärijuhlat aina vuorollaan päivänsankarille, vanhemmiten olen järjestänyt juhlani itse. Enkä vieläkään, vaikka jo kohta virallinen keski-ikä siintelee horisontissa, yhtään häpeä pitää meteliä syntymäpäivistäni. Rakastan juhlia, myös omiani.
Konalaisittain paras ystäväni järjesti mulle eilen synttärit ravintola Kona Innissä. Hänen, minun ja toisen läheisen ystäväni lapset jäivät itkemään kotiin, sillä tyttäreni oli selkäni takana järjestellyt mulle kemuja ja kutsunut omat parhaat kaverinsa mukaan. Kukaan ei vaan tiennyt mitään näistä juhlista, siis kukaan aikuinen, ja lapset olivat äärimmäisen loukkaantuneita, kun kehtasimme lähteä juhlimaan ilman heitä. Järjestämme siis vielä huomenna iltapäivällä kakkukestit lapsille. Tai siis minulle. Mutta lapsille. Perheen kesken juhliminen kun on kuulemma äärimmäisen tylsää. Kun juhlitaan, juhlitaan sitten edes kunnolla.
Tällä pienellä Amerikan kokemuksellani sanoisin, että täällä syntymäpäivät ovat isompi juttu kuin Suomessa. Esimerkiksi Esikoisen koulussa synttäreitä juhlitaan koko koulun voimin aina kerran kuussa. Joka kuun ensimmäinen perjantai jokainen siinä kuussa syntynyt lapsi kutsutaan koulun eteen, heille annetaan ilmapallot ja rahaa koulun kauppaan ja paljon onnea vaat kajautetaan kahdella kielellä (ei toki suomella) jokaiselle edessä seisovalle, kaikkien nimet erikseen mainiten. Päivänsankari ei täällä myöskään koskaan järjestä omia juhliaan, vaan sen tekevät aina ystävät. Tällä kertaa mulle tarjottiin valtava pala Big Islandin kuulua Mud Pieta kera lasillisen punaviiniä ja pienellä, mutta sitäkin äänekkäämmällä naisporukalla. Järkytyin (en oikeasti) tajutessani, että olen porukan vanhin. Harva sitä kyllä uskoisi; olen yllättänyt ihmisiä iälläni kaiken elämäni. Tällä kertaa näköjään myös itseäni. En tiedä, kuinka kauan tämä taika voi enää jatkua, vaan alanko väistämättä näyttää ikäiseltäni, mitä enemmän ikää tulee. Katsotaan. Kerron ensi vuonna tai viimeistään sitten, kun täytän 40.
Tärkeintä eilisessä oli ihan vaan sairaana olemisen jälkeisen tuulettumisen lisäksi se, että kokoonnuin sellaisen porukan kanssa, joka tekee kanssani samalla järjestöllä töitä ja kokee tämänhetkisen elämänsä hyvin samalla tavoin kuin minä. Muilta ulkosuomalaista saamani runsas palaute edelliseen tekstiini oli arvokkaampaa kuin sitä ehkä moni arvaakaan, mutta älyttömän tärkeää on myös voida purkaa ajatuksia ihmisten kanssa täällä paikan päällä. Ei me kaikki samassa kohtaa tätä kriisiä nyt olla – monet ystävistäni ovat asuneet täällä jo yli 10 vuotta ja käyneet omat vaiheensa jo enemmän ja vähemmän läpi. On tässä silti aina sulateltavaa jokaiselle jollain tasolla; yksi palasi juuri kahden kuukauden matkalta Ugandasta ja toinen on lähdössä ensi kuussa Myanmariin. Parhaat ystävämme suunnittelevat liittyvänsä meidän seuraan Filippiineille heinäkuussa. Jokainen on jossain vaiheessa tehnyt tämän myydään kaikki-peliliikkeen ennen tänne tuloa ja jättänyt taakseen suvut, kodit, työt, ansiot. Yksi eilen paikalla olleista ystävistäni auttaa paikallista yhteisöä toimimalla sijaisvanhempana ja tällä hetkellä heillä asuu kolmen oman lapsen lisäksi myös kolme alle kaksivuotiasta sijaislasta. Ystäväni huumorintajua väsymys ei ole poistanut, mutta haukottelemaan hän alkoi jo ennen iltayhdeksää.
Nyt on taas jotenkin enemmän ajatukset jossain järjestyksessä, kiitos useamman erinomaisen keskustelun sekä täällä ruudulla että ihan livenä. Sopivasti synttäreiden kunniaksi.
Konalla 