Olen siirtynyt (joku voisi ehkä tähän sanoa vihdoin, koska kyllä se kestikin) ulkomaille muuttoon liittyvän vuoristoradan seuraavaan ylämäkeen. Ensimmäinen oli lähteissä: se yksi itkuvirsi silloin, kun taloa tyhjennettiin. Sellaisia sekalaisia tunnelmia kihelmöivän odotuksen ja luopumisesta johtuneen ahdistuksen välimaastossa. Toinen ylämäki oli muuton jälkeinen yksinäisyys. Lopulta me ei oltu täysin kaverittomia kuin noin kuukausi, kun saatiin meidän ensimmäiset ystävät heinäkuun lopussa, mutta otti se siitäkin vielä aikansa, että oli niin sanotusti piireissä. Sitten mä sujahdinkin pitkäksi aikaa honeymoonille Konan kanssa, mitä nyt sellainen tietynlainen sopeutumistuska heijaili siinä mukana koko ensimmäisen syksyn ajan.
Tämä uusi vaihe käynnistyi vähän aikaa sitten, kun lapset piti taas ilmoittaa kouluun. Ja täällä käytännön ihmemaassahan mikään ei kulje sillä lailla automaattisesti, ei, vaan ilmoittautumiset pitää uusia joka vuosi. Eikä tokikaan mikään ilmoitus riitä, että tulossa oltaisiin, vaan kouluun piti taas täyttää osoitetiedot, puhelinnumerot, sähköpostit, rokotustiedot, allergiat, hätäyhteystiedot, lääkärin yhteystiedot ja varanoutajien yhteystiedot. Kaikki tiedot kymmenelle eri valkoiselle paperille, molemmille lapsille erikseen omat nivaskat. Samat tiedot kuin vuosi sitten kouluun jo annettiin. Ensin mä suhtauduin tähänkin huumorilla, lähetin ystävälleni Suomeen oikein videonkin tästä mielettömyydestä ja sitten jämähdin siihen, että tässäkään ei nyt oikeasti ole yhtään mitään järkeä.
Ja siinä ilmoituksia täytellessä mä mietin tätä kouluasiaa taas muutenkin. Me monet vanhemmat tunnutaan olevan siinä mielessä kummallisia, että halutaan antaa lapsille vähän niin kuin toisinto niistä oman lapsuuden hyvistä asioista. Mäkin olen nyt täällä surrut sitä, että mun lapset ei saa kokea musaluokkaa eikä ison koulun valtavia kevätjuhlia näytelmineen, ei koulun satapäisen kuoron konsertteja eikä jumppasalin joulumyyjäisiä. Niin eikä urheilukisoja: kuuttakymppiä, satasta, pituutta ja kuulaa. Tottahan minä ymmärrän, että heidän elämässä taas on paljon sellaista, mistä mä en lapsena mitään tiennyt, mutta tämä vaihehan nyt sumentaa taas näkökyvyn. Nyt näen lähinnä vain sen, mikä täältä heillä puuttuu.
Mun elämästä puuttuu myös. Suomessa lauloin melkein kymmenen vuotta Higher Groundissa ja täällä on saarella yksi kuoro, johon ei ole pääsykokeita. Ei aivan sama. Tänne muuttoon loppuivat multa konsertit ja kulttuuripläjäykset. Asumme nykyään vuorella keskellä merta, kaukana museoista, näyttelyistä, kaupungeista. Kaukana mahdollisuuksista, joita Suomessa asuessa pidin vielä täysin itsestäänselvänä.
Tässä vaiheessa siis mennään nyt. Kuuluu kuulemma asiaan. Tämän jälkeen pitäisi olla odotettavissa sopu uuden asuinpaikkamme kanssa ja sen hyväksyminen, että asiat ovat nyt näin. Tämä siis, jos ei nyt luovuta, pakkaa laukkujaan ja lähde kotiin. Eikä me nyt ikinä sellaista tehtäisi – ihan tosissaan puhuttuna se ei ole kyllä käynyt mielessäkään. Kiipeän tässä nyt vaan näitä asiaankuuluvia ulkomaillemuuttajan vaiheita kuin jotain surun portaita ikään. Hengailen tällä stepillä sen aikaa, kun mitä tässä nyt menee.
Paratiisissa ei tietenkään ole kaikki paremmin. Täällä on nyt tämmöstä ja tällä mennään.
Konalla 
Teidän Havaijille muutto tuntuu niin hurjan mahtavalle täältä räntäsateesta katsottuna. Juuri viikonloppuna puhuttiin lapsuuskavereideni kanssa, että jos omat haaveet lämpimään muuttamisesta joskus toteutuvat, niin onkohan se oikeasti niin mahtavaa. (Olin varma, että on 😉 ) Tämä postaus oli siis kiinnostavaa luettavaa tähän saumaan.
Oltiin myös eilen sattumalta kuuntelemassa Higher Groundin konserttia (mun eka kerta) ja voi jummi miten upea se oli! Voin kyllä siis hyvin kuvitella, että jos on laulanut tuollaisen kuoron kanssa, niin sitä varmasti tulee ikävä.
Toivottavasti pääset pian seuraavalle tasolle ja saat taas nauttia täysin siemauksin Havaiji-elämästä. Ihania päiviä sinne!
TykkääTykkää
Kiitos Ulla, olipa kiva kommentti! Sanoisin äkkiseltään, että ulkomaille muutto on paljon monisyisempi ja monimutkaisempi asia kuin sitä äkkiseltään ehkä arvaisikaan 😊 Ei todellakaan helppoa, päinvastoin, hyvin aaltoilevaa, mutta en itse silti tekisi toisin!
Ja hei mahtava kuulla, että tykkäsit konsertista! Siis se on kyllä mahtava kuoro ja mulla tuli täällä ihan itku, etten ollut mukana. Pieni vaan, mutta kuitenkin. Ei ole luopuminen koskaan helppoa!
Kyllä tästä varmasti ajallaan taas päästään eteenpäin. Ihania päiviä sinnekin, loskasta huolimatta!
TykkääTykkää
Mulla taas käynyt todella eri tavalla. 3 vuotta nyt kohta asunut läpivuoden lämpöisessä Australiassa ja edelleen odottelen ”hyppäät varmaan maitojunalla takas kotiin” fiilistä mitä mun suurin piirtein jokainen kaveri uhkaili että tulee. En ole katunut kertaakaan lähtöä ja ainoa mitä kaipaan on karjalanpiirakat 😀
Mulla on käynyt ennemmin niin että nään näin 3 vuoden jälkeen eli sen ns. aamuhuuman jälkeen vielä selkeämmin ne syyt miksi lähdin. Mua puheliaana ja iloisenä ihmisenä pidettiin suomessa aina vähän outona jopa ehkä, en suostunut synkistelyn muottiin mutta täällä mä olen kuin kala vedessä. On iloa,aurinkoa ja naurua. Kyllähän sitä toki joitain asioita näille Australialaisille omasta kulttuurista opettaisi jos voisi kuten, rehellisyys ja sanojensa takana pysymisen mutta hei, kai sitä mennään aina maassa maan tavalla. Mä en enää koskaa voisi kuvitella asuvani Suomessa. Halusin tuoda vaan erilaisen näkökulman aiheeseen, jokaisella aina eri tarina 😉
TykkääTykkää
Joo on todellakin, sarkastisesti lähinnä suhtaudun itse näihin omiin vaiheisiin ja niistä puhumiseen. Mitä mä olen monien ulkkareiden kanssa puhunut, niin joskus kaikenlaiset takapakkivaiheet voi tulla vaikka 15 vuoden jälkeen jonkun elämänmuutoksen myötä. En siis sano, että sulla kävisi näin, mutta mikä tahansa on mahdollista. Mutta mä kyllä täysin ymmärrän ton sun fiiliksen kulttuurista, mä myös sovin tänne paljon paremmin kuin koin ikinä sopivani Suomeen. 🙂
TykkääTykkää
♥️♥️♥️
TykkääTykkää
😊❤️❤️
TykkääTykkää
Tutulta kuulostaa. Vaikka Kiina ei olekaan Havaiji. 😀 Takapakkivaiheet kuuluu niin asiaan, vaikka jotenkin sitä usein haluaisi uskotella itselleen ettei niitä ulkomaille muuttaessa tule. Sitten kaikki arjen säädöt tuntuu vähän isommalta ja dramaattisemmalta vielä, kun on eri kulttuurissa ja ympäristössä. Kaipaan myös museoita ja näyttelyitä, semmosta eurooppalaista kaupunkikulttuuria, vaikka tiedän ettei Euroopassa olla. Onneksi sitä löytää kuitenkin joka paikassa omat juttunsa. Mutta kiva, että löytyi tämä blogi ja mielenkiintoista lukea elämästä siellä. 🙂 Mun ja mun parhaan kaverin haave muuten lukiossa oli jostain syystä muuttaa Havaijille. 😀 Koskaan en ole siellä käynyt (luonto vaikuttaa niin upealta ja mielenkiintoiselta), mutta tässähän tätä nyt voi kokea näin!
TykkääTykkää
Olipa kiva kommentti, kiitos, ja tosiaan: luonto on täällä ihan uskomattoman kaunis! Mutta oikeassa olet, että vähän dramaattisilta välillä tuntuu nämä kaikki säädöt 😅 Kuuluu asiaan, kuten sanoit. Tällä mennään 😉
TykkääTykkää