Vaikka mulla on tämän kevään aikana ollutkin vähän päänsisäistä turbulenssia menossa, on tässä havaijilaisessa elämäntyylissä (tai ylipäätään saarityylissä) silti aina paljon sellaista, mikä meitä viehättää ja puhuttelee ihan kunnolla. Meidän elämä perheenä on muuttunut tässä parin vuoden aikana huomattavasti rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi – kuten ehkä voi paratiisisaarella kuvitellakin käyvän.

Ensinnä jo ihan sellaisten suurten ihmismassojen (jos punakoita turistijoukkioita ei lasketa) ja valtaisten palveluiden puute tuovat tänne tietynlaisen lämpöisen lande-fiiliksen, josta olemme suurimman osan aikaa ihan tykänneet. Välillä toki tulee niitä päiviä ja viikkoja, jolloin etenkin minä tylsistyn juuriani myöten, kun ei oikein ole noita vaihtoehtoja mistä valita, mutta yleensä olla elellään ihan hyvillä mielin. Konalla on keskustassa yksi pääkatu, Ali’i Drive, jonka varrella näkee päivittäin paljon turisteja ja myös jonkin verran paikallisia. Siellä kalastetaan kivimuurilla merestä tonnikaloja ja istuskellaan kahvilla monissa rantakahviloissa tai syödään kadun hyvissä ravintoloissa. Kadulla on myös putiikkeja, joista löytää kaikenlaista koruista lastenvaatteisiin, tiukasti ylihinnoteltuina. On siellä myös yksi pieni vaatekauppa, jonka vaatteet ovat edullisia ja ne tehdään yhden pariskunnan voimin täällä paikan päällä. Jos muistaisin putiikin nimen, sanoisin, että menkää sinne sitten ostoksille kun tännepäin eksytte, mutta nyt just en pysty kyllä tämän enempää auttamaan.

Konan keskustan ulkopuolella on muutamia älyttömän hyviä ravintoloita sekä mm. Target, Walmart ja Ross. Täällä ei sikäli tule lähdettyä useinkaan ostoksille, kun valinnanvaraa on vähän, mutta eipä se haittaakaan: paikallinen pukeutumistyyli ei ole erityisen koreileva, kuten ei koko elämäntapakaan täällä. Saarella on useampi upea kahvifarmi, monia pieniä kyläsiä, kokonainen vesiputousten sarja, hienoja laaksoja ja komeita vuoria sekä Hilon puolella vaikka ja mitä luontoisaa nähtävää. Aikamoisen leppoisaa soljumista on elo täällä päivästä toiseen.

Arkena ollaan yleensä vaan kotosalla ja lapset juoksevat koulusta tultuaan pihakavereidensa kanssa ulkona aina auringonlaskuun saakka ja viikonloppuisin vielä enemmän, ihan niin kuin aina kesäisin kotimaassa. Täällä luonnollisesti nämä aina vaan lämpimät säät mahdollistavat kunnon pihakirkkikset ja takapihan futikset kuukaudesta riippumatta. Ovesta ramppaa naapurin lapsia ja koulukavereita joka iltapäivä sisään ja ulos ja kaikki talon aikuiset katsovat vuorollaan vähän kaikkien perään. Me pystytään siipan kanssa molemmat lopettamaan työt tosi usein jo ajoissa iltapäivällä eli aikaa yhdessä on nykyään tosi paljon enemmän kuin ennen.

Viikonloppuisin tehdään sitten asioita, joita luonto täällä tarjoaa. Varsinkin ensimmäisenä vuotena kävimme enemmänkin retkillä ympäri saarta, nykyään me ei jakseta seikkailla ihan samalla tavoin. Useimmiten istuskelemme rannalla. Ja niinä päivinä sitä itsekin taas muistaa, että missä nyt tällä hetkellä asutaankaan, koska niin ihanat on maisemat – eikä niihin kyllästy. Paikalliset kokoontuvat täällä usein muutamalle tietylle rannalle koko perhekunnan voimin suurten kannettavien katosten alle viettämään viikonloppupäiviään. Tätä elämäntyyliä leimaa kyllä sellainen tietty olemisen taito, jolloin ei tarvitse oppia, ei kehittyä, ei saavuttaa, ei saada aikaan eikä luoda. Kunhan ollaan vaan. Parhaimmillaan se on kyllä just niin oikein. Meri kohisee korviin ja jossain taustalla soi island reggae.

Tänään käytiin taas snorklailemassa nelistään. Meillä oli mukana yksi bodyboard ja mulla vuotavat lasit. Tästäkin huolimatta siellä kalaparvien keskellä tulee aina kummasti sellainen olo, että ei tässä nyt kyllä tämän kummoisia elämässä tarvitse. Fiilis on useimmiten parhaimmillaan jossain luonnon helmoissa.

No, summa summarum, yksinkertaisen leppoisaa ja mukavan simppeliä on meidän silmin elämänrytmi näin havaijilaisittain. Meininki on sopivan alohaa, ja joskus toki myös tehottoman hidasta. Monet asiat eivät ole niin justiinsa, mutta kuitenkin asiat toimivat aina lopulta, länsimaisen hyvinvointivaltion tapaan. Välillä mua tylsistyttää enkä jaksaisi enää yhtään olla ihan näin iististi, mutta useimmiten tajuan tästä nyt nauttia vaan. Kyllä mulle joku nyt nimittäin koko ajan sanoo, että ei tämä vaihe ikuisuutta kestä.