Kaverisuhteiden anatomiaa

Tämä alkuvuosi on ollut kaikkineen vähän tahmea. Työrintamalla on tullut vastaan harvinaisen haastavaa asiakasta ja olen päässäni punninnut Konan monia puolia, hyviä ja huonoja. Samaan syssyyn olen laittanut puntariin myös ystävä- ja kaverisuhteet täällä kaukana. Antakaas kun taustoitan ensin.

Mä olen aina ollut oikein syvimpiä sisuskalujani myöten ihmis-ihminen. Vaikka saatan joskus alkuun olla vähän ujonpuoleinen, tutustun silti helposti ja luotan lähtökohtaisesti. Mulla on ystäviä sieltä saakka, kun kävin seurakunnan kerhossa nelivuotiaana. Ja sieltä saakka, kun aloitin musaluokan kolmannella. Ja tanssin, yläasteen, kuoron, hiekkalaatikkoleikit, bloggaamisen. En keksi montaa käännettä elämässä, mistä mulle ei olisi jäänyt merkittäviä ihmisiä kyytiin. Vain harva on tosi läheinen, niin kuin kuuluukin, mutta jokainen on silti omalla tavallaan ja tyylillään tärkeä.

Tänne muuttaminen mietityttikin ehkä eniten juuri ystävänäkökulmasta. Kuukauden kesäyksinäisyyden jälkeen saimme yllättäen kokonaisen perheen ystäviä jokainen. Ja edelleenkin nämä kyseiset ovat täällä päin maailmaa ristiin rastiin meidän koko jengin parhaat ystävät: puolisot keskenään, minä ja vaimonsa, ja pojat keskenään ja tytöt keskenään. Sillä lailla harvinainen yhteensattuma siinä.

Hullu juttu sattui myös tässä muutama kuukausi takaperin. Sain joululahjaksi AncestryDNA-testin ja pääsin todistamaan omassakin perimässä monia muitakin naurattanutta tulosta: olen 100% suomalainen. Sukulinjassani ei olla niin sanotusti seikkailtu. Saman testin teki myös ystävämme, ylläolevassa kuvassakin mustilla hiuksillaan edustanut puolison paras ystävä, puoliksi filippiino. Tiesimme, että hänen isoäitinsä oli suomalainen, mutta selvisi siinä kaikkea muutakin. Ystävämme ei ole ainoastaan 33% suomalainen, vaan testin mukaan kaukainen serkkuni, n. 5.-8. jos tarkemmin lasketaan! Aivan hullua!! Löysimme siis täältä kaukaiselta saarelta ystävät, jotka ovat tulleet läheiseksi kuin perhe ja tosiasiassa ovatkin sukua, noin suurin piirtein.

Muuten ystävärintamalla myllää nyt ihan kunnolla. Tai siis mun päässäni myllää. Ensimmäisenä vuonna hehkutin, kuinka helposti saimme sen ydinporukkamme ensimmäisten kuukausien aikana kasaan. Ja se on edelleen olemassa, ei siinä, mutta nyt olen huomannut, että asia on ollut näin myös mun ja puolison aktiivisuuden ansiosta. Täällä kun kulttuuri on vähän sellainen, että porukkaa tulee ja menee. Kuka pysyy muutaman kuukauden, kuka muutaman vuoden, mutta tervetuliaisiin ja jäähyväisiin pitää vaan tottua. Viimeksi eilen yhdet kaverit muuttivat täältä pois. Niinpä aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään. Nyt valehtelematta yksi mun ”ystäväni” on sanonut mulle näin yli vuoden, joka kerta kun ollaan kampuksella törmätty. Vuoden. Vielä on kuitenkin kahvit juomatta.

56632014_396295161209967_8824587119444885504_n

55897269_306546880039789_6189724189151199232_n

56236276_562713837551004_2724577637396643840_n

54435535_2221122384869693_4993632568092917760_n

Tässä tänä keväänä on moni ulkosuomalaisbloggaaja joko muuttanut tai muuttamassa Suomeen. Muiden muuttojutut nostavat mulla aina ajatuksia pintaan ja mä kysyinkin puolisolta yksi ilta, että kuinkahan monella tulisi meitä oikeasti ikävä, jos me täältä lähdettäisiin. Epäilen kahta meidän ystäväperhettä, muut ovat enemmän tätä jollotusosastoa. Ja kaksi on ihan riittävästi, ei siinä, mutta paljon enemmän on täällä puhetta. Ja mä en jaksa pelkkää puhetta. Kerroin tästä kysymyksestäni myös parhaalle Kona-ystävälleni – hän alkoi itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Nyt mun mieli on kulkenut vähän sellaiseen jamaan, että olen pikkuisen checked out, mitä asioihin ja ihmissuhteisiin panostamiseen tulee. Me ollaan lähestymässä kesää, jolloin meidän viisumit taas loppuvat. Me ollaan eletty täällä tämä kohta kaksi vuotta sillä tavalla täysillä kuin oltaisiin jäämässä. Se on ollut meistä ja meille paras tapa elää, koska vain näin me todella investoitiin kaikkeen täysillä: kavereihin, ystäviin, meidän töihin, lasten asioihin. Go big or go home vai miten se meni. Jos oltaisiin eletty väliaikaisesti (vaikka väliaikaisuus fakta onkin koko ajan ollut, elämäntyyli on valinta), en todennäköisesti olisi aloittanut tätä kampuksella merkittävää muutosta aikaansaanutta työtäni, jota olen elokuusta asti kehittänyt. Jos olisin ollut henkisesti väliaikaisuudessa koko tämän ajan, ei tämä työmäärä ja siihen kuuluneet ja kuuluvat haasteet olisi tuntuneet vaivan arvoisilta. Jos me nyt joudutaan palaamaan Suomeen, en jää kyllä mitään katumaan.

Mutta kaikkihan on aivan auki. Aukihan ne on olleet koko ajan kesästä 2017 saakka, mutta nyt tämä on ollut pakko laskea taas tietoisuuteen ja alkaa miettiä vaihtoehtoja. Viisumivaihtoehtoja, muun muassa. Ja rehellisesti vastata itselleen kysymykseen ’entä, jos me ei saada enää viisumeita tänne?’

Vielä en osaa vastata. Kerron sitten, kun osaan.

7 vastausta artikkeliin “Kaverisuhteiden anatomiaa

  1. Tämä oli hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Olen samanlaista huomannut tuossa jollotuskategoriassa, ja kuusi vuotta sitten muutettiin Suomesta USAan. Parhaimmat kaverit yhtä pariskuntaa lukuunottamatta ovat suomalaisia, eikä se johdu siitä, ettei muiden kanssa ei olisi yrittänyt kaverustua. Se vaan jää niin helposti tosi pinnalliseksi. Olen miettinyt, johtuuko tämä musta, että olenko mä kuitenkin jotenkin liian outo paikallisten mielestä, että mua ei koeta sillä tavalla ystäväksi, mutta ehkä se on lähinnä tämä yleisesti pinnallinen ystävyyden kulttuuri.

    Tykkää

    1. Kiitos Jenni! Kiva aina kuulla, ettei ole kokemuksineen yksin! Kyllä nää suhteet mullakin täällä on jääneet paljon pinnallisimmiksi kuin kaverisuhteet Suomessa. Tai ainakin osasin siellä paremmin lukea ihmisiä ja tiesin, missä kenenkin kanssa mennään. Olen varmaan kulttuurisesti vähän kujalla kun joidenkin kanssa olen luullut, että ystävyys olisi syvempää tai ainakin suunta olisi sinne päin ja sitten ei tapahdukaan yhtikäs mitään! Pihalla ollaan siis täällä! 😆🤷🏼‍♀️

      Tykkää

      1. Olen satunnainen lukija, Anun edellisestä blogista tänne aikoinaan eksynyt, mutta tähän inspiroiduin viimein kommentoimaan: sen perusteella, mitä olen amerikkalaisen puolisoni ystävystymiskommelluksia Suomessa seurannut, ja sikäläisesti kulttuurista vuorostani oppinut, sanoisin, että kyse on varmaankin juuri tuosta ihmistenlukutaidosta. Pohjoisamerikkalainen ja suomalainen kulttuuri ovat päälle päin länsimaisina markkinatalousmaina niin lähellä toisiaan, etten aluksi ymmärtänyt, miten erilaisilla korteilla sosiaalisissa tilanteissa lopulta näissä kulttuureissa pelataan.

        Minä en vieläkään osaa lukea kunnolla pohjoisamerikkalaista sosiaalisuutta: mikä osa on pintaa ja mikä aitoa innostusta ja lämpöä, mutta hieman olen kuitenkin harjaantunut. Alkuaikoina olin aina hämmentynyt, kun jonkun uuden ihmisen tavattuamme intoilin puolisolle, että heistä tulee varmasti hyvät ystävät! – ja tämä totesi, että selvästikään hän ja uusi anglotuttavuus eivät tulisi koskaan tulemaan toimeen keskenään. Päin vastoin puoliso miettii yhä usein jonkun tilanteen jälkeen, että ”se ja se” ei selvästikään viihtynyt, ja minä vakuutan että päin vastoin, hän oli vain hiljainen, mutta ei varmasti ollut tympääntynyt! Puolisolla on selvästi vaikeuksia yhä monen vuoden jälkeen päästä täysin sisälle suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin, hän kokee olevansa joko liian päällekäyvä (englanniksi) tai liian ujo (suomeksi) saadakseen helposti yhteyttä uusiin ihmisiin.

        Ei ole siis varmasti helppoa siellä rapakon takanakaan!

        Tykkää

        1. Kiitos paljon kommentista Rillinki! Tämä on varmasti niin totta puolin ja toisin! Mä olen ollut hämmentynyt viime aikoina nimenomaan sen takia, että luulin olevani kärryillä. Nyt huomaan, etten todellakaan ollut. Mä olen sekoittanut sen pinnan aitoon lämpöön ja tämä hämmentää mua eniten: mulla on aina ollut aika tarkka tutka nimenomaan aitouden suhteen. Ja moni näistä so called ystävistä on väläytelleet aitoutta ihan satavarmasti ja sitten taas vetäneet taaksepäin. Sitä mä en tajua yhtään. Mä olen sitten aina vaan sellainen tasaisen mukava kaikille, en tyrkytä omia asioita heille ja pidän homman kevyenä, se tulee kyllä ihan luonnostaan multa. Muutamien kanssa silti pitkään luulin, että ystävyydessä olisi enemmänkin sävyjä, mitä siellä sitten olikaan. Ei o helppoo, ei! 😉

          Tykkää

  2. Voi, olipa virkistävää lukea tällaisia kokemuksia myös muilta Anu! Me ollaan nyt asuttu täällä Ruotsissa 6 vuotta, ja olen paperilla ruotsalainen, sillä omaan kansalaisuuden, lähes koko perheeni asuu tällä mantereella.. mutta en kyllä voi sanoa olevani ruotsalainen. Ja sen huomaa! Juuri tuossa ystävystymisessä. Olen erittäin helposti ystävystyvää sorttia, ulospäinsuuntautunut sekä sopeutuva, mutta lähes poikkeuksetta kaikki ystävyyssuhteeni jotka ovat päässeet tuon ”kahvitellaan pian” vaiheen ohi ovat muista kulttuureista tänne tulleita.. kantaruotsalaisia ystäviä minulla on tasan 1, ja Hekin ovat Pohjois-Ruotsista alunperin, suoria ja sanansa pitäviä ihmisiä 😅 se tuntuu täällä ”pohjoismaiden jenkkilässä” suurimmalta haasteelta; paljon puhutaan mutta harvoin pidetään mistään sovitusta kiinni. Olen selkeästi asettautunut täällä ”mamujen” kategoriaan, ja kaikki ystäväni yhtä poikkeusta lukuunottamatta tosiaan muualta tänne myös muuttaneita. En oikein tiedä mitä se kertoo minusta, kantaruotsalaisista tai ylipäätään elämäntilanteesta..? Asumme kuitenkin täällä vakituisesti vaikka ei ollakaan vannottu että ikuisesti 🤷‍♀️ Mielenkiintoisia havaintoja tosiaan. Voimia sinne muutosten keskelle!❤️

    Tykkää

    1. Kiitos ihana Laura! Kulttuuriset erot ovat kyllä niin suuria, vaikka olisivat mukamas pieniä! Ne on just nämä hienoiset sosiaalisen koodiston sävyerot, jotka erottaa kansat toisistaan niin, että kestää aikaa oppia ja ymmärtää, missä mennään ja kenenkin kanssa. Vaikka kyseessä olisikin naapurimaa! Mä ymmärrän niin hyvin sun tuntemukset. Tsemppiä sinne myös paljon. Se oma identiteetti saakin olla sekoitus useampaa kansalaisuutta, menneisyyttä, tulevaa ja tätä hetkeä, ei tarvitse olla mikään yksi, helposti määriteltävä identiteetti itsellä! ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s