Välitiloissa

Meillä on ollut kohtuullisen leppoisaa tässä viime viikot. Töissä on ollut aika rauhallista ja olen aamuisin suorittanut vähän niin kuin huvikseni Cognitive Behavioral Therapy Practitioner sertifikaattia udemy.comissa. Välitilailu ottaa enenevässä määrin päähän tällä hetkellä, enkä malta odottaa, että tulevat kuviot selvenevät ja varmistuvat. Niistä lisää ensi jaksossa.

Eräs mainio ystäväni kävi täällä Kalifornian kodistansa käsin lomailemassa ja tekipä muuten hyvää istua päivän pitkän ihmisen kanssa, johon on tutustunut yli 20 vuotta sitten. Parasta oli ehkä sellainen disclaimereiden poissaolojen loisto: jokaisen sarkastisen vitsin tai valituksen jälkeen ei tarvinnut lisätä, että oikeastihan siis kaikki on hyvin ja kivahan tämäkin ja kiitollinen olen. Molemmat tiesi, että näinhän asiat noin pohjimmiltaan ovatkin, ja että huumorilla asioista valittaminen on vaan, no, huumoria. Rehti, suomalainen, suorasanainen sarkasmi pääsi päivän aikana ihan mittaviin suhteisiin, kun nyt kerrankin irti pääsi. Liekö yhteistä, kulttuurista huumorintajua vai vuosien mittaista historiaa välillämme, ettei tarvinnut enää toiselle mitään yhtään selitellä vai mitä lie, mutta kyllä kuulkaa raikasi. Ihanaa.

Muutenkin täällä on kyllä asiat ihan mukavasti. Lapsilla on koulua jäljellä enää kuusi viikkoa, jonka jälkeen kesäkuussa vähän säädetään, kumpi tekee mitäkin töitä ja millä aikataululla. Lomalla ollaan osittain sitten kesäkuun lopusta eteenpäin, Filippiineillä, ja elokuu melkein kokonaan. Jossain vaiheessa tässä yritetään saada viimeiset selvyydet meidän toista vuotta jatkuneeseen välitilaelämään. Mieli on tässä mennyt vähän kummalliseen tilaan, koska se ei nyt tiedä, että pitääkö valmistautua lähtöön vai ei. Odottaminen on mulle kohtuu vaikeaa ja sitä tässä nyt joutuu taas vähän tekemään. Tällaisessa epäselvässä tilanteessa pää ei tiedä, pitääkö jokaisesta rantapäivästä ikään kuin imeä kaikki irti, jos tätä ei kohta enää olekaan, vai voiko henkisiä matkalaukkuja alkaa laskemaan jo jonnekin. Tuossa juuri yksi ilta katselin auringonlaskua kyyneleet silmissä, koska en tiennyt, alkaako tämä vaihe meidän elämässä tulla kohti loppuaan vai ei. Ja ne kyyneleet nousi siis enemmän juuri tästä kummallisesta epätietoisuudesta kuin mistään muusta. Jotenkin tässä ollaan kuitenkin päätetty se, että Suomeen mennään jouluksi.

Nyt kuitenkin rauhoitutaan viettämään pääsiäistä. Käytännössä meille tulee kohta muutamaksi tunniksi lasten parhaat kaverit kylään (eli tosi rauhallista) ja sitten suuntaamme rannalle omien ystäviemme kanssa. Minnekäs muualle.