Ilmastovaalit tropiikista käsin

Meillä oli eilen taas jokalauantaiseen tapaan rantapäivä. Poikkeuksellisesti menimme uiskentelemaan vain oman perheen voimin. Ajelimme Kuki’o Beachille, jonne jaetaan portilla passeja. Niinpä ranta on aina mukavan hiljainen, eilen jopa melkein autio. Pelasimme itsemme näännyksiin vedessä kelluvien ponttoonien päällä ja tuijottelimme pientä merikilpikonnaa, joka kävi elämänsä taistelua: pyrki sinnikkäästi laavakivien yli takaisin mereen vain huuhtoutuakseen kivien yli jälleen rannalle lillumaan. Kyllä se kiviä kiertämään sitten lähti, vain huuhtoutuakseen seuraavan aallon mukana kivien yli rannalle lillumaan. Kovaa on elämä.

Siitä puheen ollen, tilasimme Konalle kirjeäänestyslipukkeet. Ne tulivat tänne sen verran kauan, että vähän jännitän, ehtivätkö äänemme ajoissa takaisin Suomeen, mutta kuitenkin. Tämä systeemi on nyt kokeilussa ensimmäisen kerran ja ainakin meille se on aivan mahtava, sillä läheisin äänestyspaikka on lentomatkan päässä Honolulussa.

56757343_265701561041713_7012424440260591616_n

Olen seurannut kohtuullisen tiiviisti vaalien ympärillä käytyä keskustelua ilmastonmuutoksesta ja miettinyt, miten eri tavoin asioihin suhtaudutaankaan muualla maailmassa. Täällä ilmastonmuutoksesta ei puhuta juuri yhtään. Viime vuonna, kun vielä opetin kolmatta luokkaa, mua pyydettiin tuomaan aihetta keskusteluun vain harvoin ja harkiten, sillä asia on niin controversial. Multa on useamman kerran muutaman ihan ajattelevan aikuisen toimesta kysytty, että uskonko ilmastonmuutokseen. Yhden kerran olen joutunut myös melkein ahdistavaan väittelyyn aiheesta, sillä vastapuolen mukaan ilmasto on muuttunut kautta aikain, eikä mitään näyttöä ihmisen osuudesta nykyiseen muutokseen ole. Kyseessä on vain salaliittoteoria, johon me aivopestyt eurooppalaiset sokeasti uskomme. Ahdistavaksi väittelyn teki nimenomaan faktojen puute, eikä mikään sanomani muuttanut mitään – olenhan vain aivopesty eurooppalainen.

Ja tämän asenteen näkee sitten tietysti kulutustottumuksista. Keskivertoamerikkalainen, jota ei ole vielä tällaisella humpuukilla aivopesty, ajaa autolla vaikka sadan metrin matkan, ostaa surutta kertakäyttöä eikä välitä kierrättämisestä. ( Voi kuulettehan sarkastisen kärjistykseni tässä, koska totta kai tiedän, että mahtuu sitä tämän suuren kansan sekaan muutakin.) Meidän lähipiirissä ei kuitenkaan melkein kukaan puhu ilmastonmuutoksesta, omasta osuudesta siihen tai lapsillemme jäävästä maailman tilasta. Meidän eskarilainen ja tokaluokkalainen eivät ole kuulleet koulussa kertaakaan puhuttavan aiheesta. Heille ei opeteta vihreistä arvoista, kierrättämistä, jätteiden vähentämisestä tai hiilijalanjäljestä. Ei yhtään mistään.

Eikä tämä ole maailman mittakaavassa mikään harvinainen esimerkki. Ja mun on ihan suoraan sanottava, että täällä on vaikea olla kyynistymättä: mitä ihmeen hyötyä on jonkun pienen Suomen pienillä, yksittäisillä teoilla, kun jättivallat tekevät samalla ihan mitä lystäävät? Ja tietenkään tämä ei anna oikeutta liittyä joukon jatkoksi kuluttamaan miten sattuu, mutta maailmaa ei kyllä muuteta pienillä teoilla vaan suurilla päätöksillä. Siksi tietenkin vaalit ovat erityisen tärkeät juuri nyt, mutta ihan pikkuisen ahdistaa sekin, että Suomen osuus koko maailman tilasta, nykyisestä ja tulevasta, on melkoisen pieni.

No, jostain se on kai täälläkin lähdettävä. Me katsoimme lasten kanssa aamulla Netflixin One Planet-sarjaa ja keskustelimme pidempäänkin omien valintojen tärkeydestä maapallon tilaa autettaessa. Kuopus alkoi itkeä pienen flamingonpoikasen kuoleman tähden ja Esikoista puhutteli nälkäänäkevät jääkarhut ja mereen hajonneet jäälohkareet. Omia se on täälläkin koulutettava ja mietittävä yhdessä, miten me hoidamme oman osuutemme, vaikka olisimme lähipiirimme ainoat, jotka niin tekevät.

Kaverisuhteiden anatomiaa

Tämä alkuvuosi on ollut kaikkineen vähän tahmea. Työrintamalla on tullut vastaan harvinaisen haastavaa asiakasta ja olen päässäni punninnut Konan monia puolia, hyviä ja huonoja. Samaan syssyyn olen laittanut puntariin myös ystävä- ja kaverisuhteet täällä kaukana. Antakaas kun taustoitan ensin.

Mä olen aina ollut oikein syvimpiä sisuskalujani myöten ihmis-ihminen. Vaikka saatan joskus alkuun olla vähän ujonpuoleinen, tutustun silti helposti ja luotan lähtökohtaisesti. Mulla on ystäviä sieltä saakka, kun kävin seurakunnan kerhossa nelivuotiaana. Ja sieltä saakka, kun aloitin musaluokan kolmannella. Ja tanssin, yläasteen, kuoron, hiekkalaatikkoleikit, bloggaamisen. En keksi montaa käännettä elämässä, mistä mulle ei olisi jäänyt merkittäviä ihmisiä kyytiin. Vain harva on tosi läheinen, niin kuin kuuluukin, mutta jokainen on silti omalla tavallaan ja tyylillään tärkeä.

Tänne muuttaminen mietityttikin ehkä eniten juuri ystävänäkökulmasta. Kuukauden kesäyksinäisyyden jälkeen saimme yllättäen kokonaisen perheen ystäviä jokainen. Ja edelleenkin nämä kyseiset ovat täällä päin maailmaa ristiin rastiin meidän koko jengin parhaat ystävät: puolisot keskenään, minä ja vaimonsa, ja pojat keskenään ja tytöt keskenään. Sillä lailla harvinainen yhteensattuma siinä.

Hullu juttu sattui myös tässä muutama kuukausi takaperin. Sain joululahjaksi AncestryDNA-testin ja pääsin todistamaan omassakin perimässä monia muitakin naurattanutta tulosta: olen 100% suomalainen. Sukulinjassani ei olla niin sanotusti seikkailtu. Saman testin teki myös ystävämme, ylläolevassa kuvassakin mustilla hiuksillaan edustanut puolison paras ystävä, puoliksi filippiino. Tiesimme, että hänen isoäitinsä oli suomalainen, mutta selvisi siinä kaikkea muutakin. Ystävämme ei ole ainoastaan 33% suomalainen, vaan testin mukaan kaukainen serkkuni, n. 5.-8. jos tarkemmin lasketaan! Aivan hullua!! Löysimme siis täältä kaukaiselta saarelta ystävät, jotka ovat tulleet läheiseksi kuin perhe ja tosiasiassa ovatkin sukua, noin suurin piirtein.

Muuten ystävärintamalla myllää nyt ihan kunnolla. Tai siis mun päässäni myllää. Ensimmäisenä vuonna hehkutin, kuinka helposti saimme sen ydinporukkamme ensimmäisten kuukausien aikana kasaan. Ja se on edelleen olemassa, ei siinä, mutta nyt olen huomannut, että asia on ollut näin myös mun ja puolison aktiivisuuden ansiosta. Täällä kun kulttuuri on vähän sellainen, että porukkaa tulee ja menee. Kuka pysyy muutaman kuukauden, kuka muutaman vuoden, mutta tervetuliaisiin ja jäähyväisiin pitää vaan tottua. Viimeksi eilen yhdet kaverit muuttivat täältä pois. Niinpä aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään. Nyt valehtelematta yksi mun ”ystäväni” on sanonut mulle näin yli vuoden, joka kerta kun ollaan kampuksella törmätty. Vuoden. Vielä on kuitenkin kahvit juomatta.

56632014_396295161209967_8824587119444885504_n

55897269_306546880039789_6189724189151199232_n

56236276_562713837551004_2724577637396643840_n

54435535_2221122384869693_4993632568092917760_n

Tässä tänä keväänä on moni ulkosuomalaisbloggaaja joko muuttanut tai muuttamassa Suomeen. Muiden muuttojutut nostavat mulla aina ajatuksia pintaan ja mä kysyinkin puolisolta yksi ilta, että kuinkahan monella tulisi meitä oikeasti ikävä, jos me täältä lähdettäisiin. Epäilen kahta meidän ystäväperhettä, muut ovat enemmän tätä jollotusosastoa. Ja kaksi on ihan riittävästi, ei siinä, mutta paljon enemmän on täällä puhetta. Ja mä en jaksa pelkkää puhetta. Kerroin tästä kysymyksestäni myös parhaalle Kona-ystävälleni – hän alkoi itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Nyt mun mieli on kulkenut vähän sellaiseen jamaan, että olen pikkuisen checked out, mitä asioihin ja ihmissuhteisiin panostamiseen tulee. Me ollaan lähestymässä kesää, jolloin meidän viisumit taas loppuvat. Me ollaan eletty täällä tämä kohta kaksi vuotta sillä tavalla täysillä kuin oltaisiin jäämässä. Se on ollut meistä ja meille paras tapa elää, koska vain näin me todella investoitiin kaikkeen täysillä: kavereihin, ystäviin, meidän töihin, lasten asioihin. Go big or go home vai miten se meni. Jos oltaisiin eletty väliaikaisesti (vaikka väliaikaisuus fakta onkin koko ajan ollut, elämäntyyli on valinta), en todennäköisesti olisi aloittanut tätä kampuksella merkittävää muutosta aikaansaanutta työtäni, jota olen elokuusta asti kehittänyt. Jos olisin ollut henkisesti väliaikaisuudessa koko tämän ajan, ei tämä työmäärä ja siihen kuuluneet ja kuuluvat haasteet olisi tuntuneet vaivan arvoisilta. Jos me nyt joudutaan palaamaan Suomeen, en jää kyllä mitään katumaan.

Mutta kaikkihan on aivan auki. Aukihan ne on olleet koko ajan kesästä 2017 saakka, mutta nyt tämä on ollut pakko laskea taas tietoisuuteen ja alkaa miettiä vaihtoehtoja. Viisumivaihtoehtoja, muun muassa. Ja rehellisesti vastata itselleen kysymykseen ’entä, jos me ei saada enää viisumeita tänne?’

Vielä en osaa vastata. Kerron sitten, kun osaan.