Itkupilli

Jos olet ikinä miettinyt millaista se mahtaa olla, kun puuhaa muuttaa ulkomaille, voin kernaasti antaa pari esimerkkiä.

Puolison piti eilen illalla palata kotiin kahden viikon matkaltaan Filippiineiltä. Oltiin lasten kanssa tehty valmiiksi kortit ja sovittu huoneiden siivoamisesta koulun jälkeen. Mulla oli ollut sellainen eyes on the prize-tyyppinen lähestyminen tähän, että kunhan nyt maanantaihin päästään, niin voidaan sitten yhdessä alkaa oikeasti keskittyä muuttoon, joka noin viiden viikon päässä siintää. Eilen aamulla saatiin sitten viesti, että mies ei voi pahan korvatulehduksensa takia vielä lentää ja palaa näillä näkymin maanantain sijaan keskiviikkoiltana kotiin.

Molemmat lapset puhkesivat itkemään uutisen kuultuaan. Minä olin ihan reipas ja lohdutin molemmat koulukuntoon. Ei kaksi päivää ole pitkä aika.

Lähdin ystäväni kanssa aamupalalle. Puhuimme vähän samalla siitä, mitä kaikkea tässä pitää ehtiä vielä tekemään ja ystävä lupasi auttaa parhaansa mukaan.

Yhtäkkiä, kun palasin takaisin kampukselle ja olin yksinäni, kaikki maailman muuttostressi vyöryi yllättäen päälle. Odotin Esikoista lounaalle ja silmistä puski kyyneleet. Nielin niitä aikani ja päätin itkeä lounaan jälkeen kotona. Juuri, kun olin kävelemässä pojan koululle häntä hakemaan, toinen ystävä käveli vastaan. Kun hän kysyi vähän ohimennen kuulumisia, aloin itkeä nyyhkiä kuin pikkutyttö. Lupasin kyllä päästä tästä ylidramaattisuudestani pian yli, mutta siinä kohtaa ei kyllä voinut mitään. Esikoisen kanssa lounastettuani palautin pojan kouluun ja kävelin hiessä ylämäkeä kotiin. Nielin taas kyyneleitä. Kotiin päästyäni rojahdin oikein elokuvamaisesti lattialle itkemään hetkeksi. Muutaman minuutin se otti, mutta sain itkettyä sitä, että taas ollaan muutoksessa, ja sitä, että kaikki stressaa, sitä, että tuleva jännittää, sitä, etten tiedä varmaksi, mihin lapset menevät kouluun elokuussa ja sitä, että saadaanko auto myytyä, rahat kaikkeen, viisumit ja miten tässä nyt taas jaksaa tämän älyttömän ruljanssin läpi. Niin ja vähän sitä, ettei se puoliso tullutkaan vielä tänään kotiin.

25634755_10159718672425203_1397717695_o

Että tällaista se on, muuttaminen. Paitsi tietysti joillain titaaneilla, joilla mikään ei tunnu missään, mutta tämmöistä tämä voi olla meillä tavallisilla perustunteellisilla. Monta päivää menee ikään kuin prosessoimatta, ihan normaalisti vaan, kunnes tapahtuu joku yksi asia, mikä sen kamelinselän katkaisee ja sitten on taas padot auki hetken.

Tänään ei ole itkettänyt. Olen hakenut tarjouksia muuttofirmoilta ja aloittanut täyttämään lasten kouluhakemuksia. Laskeskellut päässäni, mitä kaikkea pitää ehtiä tekemään ennen päivämäärää X, jotta viisumit ehtisivät sisään päivällä Y ja sitten ehkä toivottavasti ehtisimme saada suotuisan vastauksen päivämäärään Z mennessä, jotta voisimme ostaa lentoliput Perthiin. Kohta alan käydä lasten leluja taas läpi, samalla systeemillä kuin Suomesta lähtiessä: omistajiltaan salaa. Heitän rikkinäisiä ja ei koskaan leikeissä mukana olevia leluja pois heidän huomaamattaan, jotta eron hetkellä ei tarvitse taas kiintyä johonkin onnettomaan nöyhtään, joka löytyi sängyn alta.

Viisi ja puoli viikkoa.

3rd Culture Kids, juurettomat

Kolmannen kulttuurin lapset, eli lapset, jotka kasvavat suurimman osan lapsuuttaan muualla kuin vanhempiensa kotimaassa tai siinä maassa, joka passin mukaan on heidän kotimaansa, ovat nykyään paremmin ymmärretty ryhmä kuin aiemmin. Osa näistä lapsista kokee lapsuudessaan vielä useampia muuttoja ja tästä näkökulmasta mä nyt itse asiaa lähestynkin, meidän toisen, kansainvälisen muuton lähestyessä. Meillä ei määritelmän mukaan ihan vielä kasva 3rd Culture Kidsejä, mutta jos saamme Australiaan kahden vuoden viisumit ja sinne ainakin siksi ajaksi jäämme, on Kuopus siinä vaiheessa ollut elämästään jo puolet ulkomailla, Esikoinenkin kaksi kolmasosaa. Ja siinä vaiheessa molemmilla ensimmäinen osa elämästä on eletty Suomessa, seuraava Havaijilla ja vielä yksi Australiassa. Siinä voi jo lapsikin vähän aikaa miettiä, että mistä mahtaa olla kotoisin, tämä kolmannen kulttuurin lapsi.

Näistä ulkomailla kasvaneista lapsista kirjoitetaan onneksi nykyään enemmän, vähän niin kuin kaikesta muustakin. Erilaisia artikkeleja lueskellessani löysin myös terapiapalveluja juuri tälle tietylle ryhmälle sekä listoja, miksi ulkomailla kasvamisen positiiviset puolet peittoavat negatiiviset mennen tullen. Jokaiselle jotakin. Näissä lukemissani teksteissä vanhempia ohjattiin antamaan aikaa surulle ja kysymyksille ja sille, ettei oleteta lasten vain hiljaa hyväksyvän sitä, mitä edessä on. Kaikesta ei tule yrittää tehdä iloista ja yritys keskittyä positiiviseen voi tulla vastaan myöhemmin padottuina tunteina, joita ei koskaan saanut kotona ilmaista. Yhtenä käytännön vinkkinä sanottiin myös, että lapsille kannattaa pitää lähteissä kunnon läksiäiset ja auttaa heitä sanomaan hyvästit: hyvin suljettu ovi takana auttaa avaamaan uusia edessä. Ja tietysti, kuten kaikessa muussakin, jokainen perhe on erilainen ja lapset yksilöitä, että mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi naapurille. Näinhän se aina tuppaa kaiken kanssa menemään.

Mä en osaa oman kokemukseni valossa samaistua omiin lapsiini. Kasvoin landella, vaikkakin kutakuinkin pääkaupunkiseudulla, samassa talossa kaksivuotiaasta teiniksi. Kävin samojen ystävien kanssa koulua ekasta lukioon, kävimme samat tanssikoulut, musaluokat, kerhot ja teinimenot. En silti koe, että juureni olisivat mitenkään syvällä tämän kyseisen kylän maaperässä; ennemmin olen aina juurtunut ihmisiin (ja me olemmekin edelleen ystäviä näiden kyseisten kylän kasvattien kanssa), en vielä ainakaan kovin tiukasti paikkoihin. Ainoana poikkeuksena on meidän kesämökki, jonne mennessä mun mieli asettuu aina välittömästi niin rauhallisiin maisemiin, että kaipaan sinne maailmalta varmaan aina ja tulen siellä käymään Suomessa ollessa niin paljon kuin mahdollista. Etelä-Karjalaan siis kotimaassa kaipaan, jos jonnekin.

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.13

Mä en halua enää Perthin jälkeen muuttaa muualle kuin sitten korkeintaan takaisin Suomeen, mikä sekin tulisi taas olemaan meille kaikille yksi iso kriisi, koska mikään muu ei ole muuttunut kuin me neljä tosi paljon. Lapsilla siis varmasti on edessä nämä kysymykset, että mihin he kuuluvat ja kulttuurisesti istuvat ja mistä tulevat ja missä on koti. Suomi on meille kaikille rakas ja kulttuuri monin tavoin oma, mutta silti osittain vieras, koska omaan itseen on tarttunut huomaamatta materiaalia maailman toisilta laidoilta. Lapsen on tällaista vaikeampi käsittää ja laittaa sanoiksi, että miten joku tuttu voi tuntua osittain myös niin kummalliselta ja miksi uudessakaan maassa asuessa ei välttämättä tunne kuuluvansa täysin joukkoon – onhan kotoisin muualta. Tässä vaiheessa muuttoa molemmat ovat onneksi kohtuullisen innoissaan uudesta, vaikka varmistelevat jo, että pidetäänhän sitten yhteyttä kavereihin täällä tai ainakin nähdään niitä edes kerran vuodessa. Toivottavasti onnistuu. Aika pieniäkin ovat 6- ja 8-vuotiaat vielä, mikä osaltaan helpottaa vähän kaikkea.

Kansainvälisen koulun käyminen usein jeesaa muuttajia, sillä näissä kouluissa on yleensä paremmat edellytykset auttaa lapsia sopeutumisessa kuin kouluissa, joissa normaalisti kukaan ei muuta ikinä minnekään. Myös näitä kouluja käyvät lapset ymmärtävät toisiaan lähtökohtaisesti paremmin kuin sellaiset lapset, jotka ovat olleet koko elämänsä aloillaan. Meidän lapsilla tulee Australiassakin olemaan ympärillään kavereita, jotka ovat kokeneet muuttoja ja maailmoja kuten he, eivätkä siten tule olemaan Havaijin-kokemuksensa kanssa mitenkään ihmeellisiä tai erilaisia. Niinpä meidän saareutuneet vekarat voivat puhua vapaammin näistä vuosistaan pelkäämättä leimautumista tai sitä vanhaa laulua, joka kuulemma edelleen soi, että mitä ne nyt tossa leijuu, kun ulkomailla asumisesta puhuvat.

Me ollaan aika paljon yritetty nojata omissa päätöksissä siihen, ettei annettaisi pelon ohjata valintoja. Ainahan voi joku mennä rajusti pieleen, jäisi sitten aloilleen tai lähtisi eteenpäin. Rohkeasti sitä haluaisi tämän yhden elämänsä kuitenkin elää ja ottaa tähän yhtälöön lapset mukaan – tarkoituksemme ei toki ole tehdä mitään heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Kyllä lapsetkin varmaan paremmin voivat sellaisten vanhempien kanssa, jotka kokevat olevansa vahvasti oikealla paikalla ja juuri siellä, missä pitää. Joko se on näin tai sitten vain itselleni suojaksi selitän.

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Itsestäänselvää on, että jokainen tavallinen vanhempi haluaa lapsilleen parasta. Myös me, jotka heitä ympäri maailman mukanamme kuljetamme. Vaakakupissa painaa toisaalta tieto siitä, mitä muutot voivat pahimmillaan heidän pienille sieluilleen tehdä kuin se, mitä kaikkea hyvää ja arvokasta he maailmalla asuessaan oppivat. Me tunnetaan meidän lapset tosi hyvin ja ainakin vielä heillä on kaikki kunnossa. Ikävästä on kyllä tullut molemmille kiinteä kaveri, sillä etenkin isovanhempien, serkkujen ja muutamien ystävien perään surraan aika säännöllisesti. Tästäkin huolimatta kumpikaan ei enää haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Ainakaan nyt. Ikäväkin voi siis olla sellainen tosiasia, jonka kanssa nyt vaan eletään ja mennään eteenpäin. Eikä meillä Suomeen muutto enää mitään ikävän tuntemista korjaisi, koska sittenhän olisi kuitenkin ikävä takaisin tänne. Kolmannen kulttuurin lapset tuskin pääsevät ikävästä eroon enää missään kohtaa elämäänsä.

Meidän lähipiiri on tsempannut meitä alusta saakka ja ystävät pitäneet päätä pinnalla silloinkin, kun itseä on ahdistanut. He ovat aina olleet positiivisia ja muistuttaneet valintojemme hyvistä puolista niinä hetkinä, kun itse näitä muuttoja ja niiden järkeä on hetkellisesti kyseenalaistanut. Monessa kohtaa kuitenkin tämän kuplani ulkopuolella on edelleen tullut eteen arvostelua siitä, että muuttajat kasvattavat lapsistaan juurettomia. Tähän sanoisin, että voi ollakin. Aika sen vasta näyttää. Mutta jos lapsistani kasvaa juurettomia, toivon, että saisivat sitten edes siivet selkäänsä.

Arkista rullaamista raitilla

Tämä elämän (ja kauhun) tasapainossa keikkuminen heitti nyt työt just sopivasti hiljaisemmalle, kun olemme muuttamassa täältä pois. Teoriassa meillä on siis ainakin vähän enemmän aikaa siivota, pakata, etsiä muuttofirmoja, maksaa eri asioita useampaan suuntaan ja täytellä papereita. Siippa on nyt tosin sopivasti toista viikkoa töissä Filippiineillä ja mä olen löytänyt tässä ihan uuden ulottuvuuden olemiseeni hänen vielä poissa ollessaan. Normaalisti miehen reissut ovat päivisin menneet mun osalta niin, että olen ollut töissä siihen saakka, kunnes lapset ovat päässeet koulusta ja sitten sitä onkin menty yhdessä siihen saakka, kunnes lamput sammuvat. Tämä kerta on ollut monin tavoin erilainen, myös siten, että mulla oli ekan viikon seuraa Suomesta. Mutta erityisesti työrintamalla on nyt niin vähän asiakkaita, että mulla on ollut jopa päiviä, jotka ovat kokonaan tyhjiä.

Niinpä mä olen ollut välillä aivan vapaana ja ajellut ympäri Konan kylänraittia meidän syntisellä katumaasturilla ja kuunnellut luukut auki joko Stevie Wonderia tai Bruno Marsia. Siis vain jompaakumpaa ja koska kukaan ei ole vieressä käskemässä, niin samoja biisejä toistolla. Laulanut lujaa ja pitänyt ratin takana yhden naisen discoa. Aina välillä tuli sellainen olo, että mihin ihmeeseen mä olen jättänyt lapset, että nyt ne on jossain ojassa kuivumassa helteessä. Mutta ei, siellähän ne, koulussa, ja minä vaan jollain aivan luvattomalla, omalla vapaalla. Tänään kohti keskustaa ajellessa kolmen valtavan kalkkunan jengi tukki ajotien. Kaksi kulki ylhäisesti kadun yli, kun yksi jäi räyhäämään maasturille sen nokan eteen. Mun taakse alkoi kerääntyä jonoa, kun kalkkunakeisari karjui päin etupuskuria. Jouduin ohittamaan kiukkupussin yli keltaisten sulkuviivojen.

49EF5DF3-27D4-4DDE-A085-7EDD41B05FBF

Kaikkea en todellakaan osaa, mutta relata kyllä ihan kohtuullisen hyvin. Paitsi puolison mielestä, mutta häneen nyt ei voi kukaan normaali-ihminen itseään verratakaan. Noin muuten pystyn kyllä istumaan ihan tyytyväisenä vaikka pyykkivuoren päällä ilman tunnontuskia siitä, kun on hommat kesken. Niinpä aion huomenna teeskennellä, etten ole tässä nyt muuttamassa minnekään ja mennä aamukasin oppilastapaamisen jälkeen rannalle yksin. Ja siis jotenkin olikin tässä aika kamala huomata, että pian kaksi vuotta täällä rantailleena, en ole vielä kertaakaan käynyt rannalla ilman seuraa. Ei se nyt lauantaisin kyllä mitenkään toivottua ole ollutkaan. Että menkää te kaikki muut tuonne niin minä menenkin itsekseni tänne. Ei, kyllä se viikonloppuisin on sipsit porukalla syötävä, mutta näin aivan tavallisena perjantaina on viimeistäänkin aika mennä polskimaan ilman kavereita. En ota edes kirjaa mukaan. Tai ehkä otan, koska Crucial Conversations on niin hyvä.

Päätin myös, etten aio saada tässä lähiaikoina nyt sen kummemmin mitään aikaan. Tiedättekö sen aikaan saamisen ansan? Että mukamas pitäisi koko ajan tuottaa jotain, koska eihän sitä muuten jää elämästä mitään jälkeä kellekään, pelkästä olemisesta. Olen noin muuten viime viikkoina aamuisin opiskellut ja kirjoitellut, tämän reissunsa aikana en kumpaakaan. Netflixiä olen katsellut silloin, kun on ollut sellainen hetki. Eli ehkä kahdesti ja silloinkin jotain, minkä osaan jo melkein ulkoa. Äitienpäivänä lapset olivat mahdottoman mukavia oikein yrittämällä ja tekivät mulle piirustuksia, tunnustivat rakkauttaan ja antoivat vaihtoehtoja hengessä pelataanko Unoa vai Afrikan tähteä. Uimassakin käytiin ja päivä oli kaikessa uneliaisuudessaan oikein hyvä. Omalle äidilleni lähetin lahjaksi kirjan iBooksissa, omalta tyttäreltäni sain rasian rusinoita.

Noin ylipäätään mä olen aivan liian rauhallinen siihen nähden, että tässä tehdään taas muuttoa maailman toiselle laidalle. Ihan niissä määrin, että olen itsekin epäluuloinen. Mun pää yrittää väkisin työntää mua jo Perthiin eikä meinaa millään muistaa, että siinä välissä ollaan myös kuukausi Filippiineillä. Surra en vielä osaa, paitsi silloin, kun alan aivan yllättäen yksikseni itkeä. Ei kai kukaan osaa mitään surutyötä kuin työnään tehdä, kulkekoon omalla painollaan miten kulkee. Mutta on tässä sitäkin edessä. Surutyötä. Ei uskoisi kyllä niinä hetkinä, kun Bruno soi.