Rohkeudesta

Tiedättekö, kuinka joillekin voi joskus käydä niin, että sanoo jotain, jonka myöhemmin haluaa vallan peruuttaa ja sitten selitellä, miten ei silloin tiennyt vielä mistään mitään, mutta tuli puhuneeksi kuitenkin? No nyt tiedätte, koska siis minähän joskus täällä blogissa sanoin, ettei Suomesta lähteminen mitään suurta rohkeutta meiltä vaatinut. Tämä repäisy kun oli vain looginen jatko sille, että oli halua ja aukesi mahdollisuus ja sitten siihen vaan tartuttiin. Mutta vähänpä tiesin, tästäkään yhtään mitään. Minähän olen ollut elämässäni monessakin kohtaa melkoisen rohkea. Lähinnä viime vuosina.

Olin tänne lähteissä rohkea, koska pystyin jotenkin vaientamaan kaikki mahdolliset selitykset ja (teko)syyt sille, miksi tämä olisi kannattanut jättää tekemättä. Hiljensin kutakuinkin onnistuneesti sen äänen, joka mulle varmaan päivittäin sanoi, etten oikeasti osaa enkä pysty ja että voisi sitä helpommallakin päästä. Rohkeutta on ollut kävellä muissakin tilanteissa päin omia pelkoja ja epävarmuuksia ja luottaa johonkin, mikä on oman kontrollin ja näkökyvyn ulkopuolella. Mennä vaan. Oli ihan älyttömän rohkeaa lähteä Suomesta kuin ei koskaan sinne palaisi, vaikka ei kukaan sellaista ole missään vaiheessa luvannut.

On sekin ollut tässä rohkeaa, että olen vaan luottanut siihen, että tämä kaikki on lopulta lapsillekin hyvä näin. Etenkin, kun suomalaisesti tyypilliseen tapaan aina ennen ajattelin, että nämä omat reissut pitäisi saada tehtyä ennen kuin lapset menevät kouluun, koska ei sitä sen jälkeen enää turhia muuteta. No, nyt on tämäkin ajatus muokkaantunut sikäli, että mun tavoitteena ei ole enää pysyä yhdessä osoitteessa hamaan tappiin, jottei lapsille tulisi elämässä enempää muutoksia. En mä toki muuttoja hakemalla haekaan, mutta jos sellainen tulisi vielä eteen, me se kestettäisiin. Lapsetkin.

58613016_287579172145060_8673733900775718912_n

Kaikki ne nuoret, joiden kanssa teen töitä, ovat tosi rohkeita. He ovat vihdoin päättäneet kohdata ne oman menneisyytensä haamut, jotka otteellaan estävät elämästä hyvää ja tasapainoista, tavallista elämää. Ei sitä tarvitse maailman ääriin lähteä ollakseen rohkea. Joskus se pisin matka, jonka elämässään tekee, on matka oman itsen sisällä. Yksi mun paikallinen ystäväni taas kertoi mulle eilen illalla, että he haluavat vielä neljännen lapsen, koska tietävät, että katuisivat myöhemmin, jos eivät antaisi sille nyt mahdollisuutta. Mä en ole koskaan halunnut neljää lasta, mutta mua olisi aivan varmasti jossain kohtaa kaduttanut, jos ei oltaisi koskaan muutettu. Jääminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta en kyllä enää osaisi kuvitellakaan meidän elämää ilman näitä ihmisiä ja kokemuksia, jotka täällä on tulleet eteen. Onko kaikessa ollut järkeä? Ei todellakaan. Mutta mä en jaksa uskoa, että kuolinvuoteellani tulen ihan kamalasti punnitsemaan elämäni merkitystä sillä, oliko meidän valinnoissa kaikki järki ja viisaasti pohditut probleemien puolet aina mukana.

Ja siis nythän tässä olikin juuri hyvä sauma astella framille tämän rohkeus-teeman kanssa, kun olen sitä nyt pari vuotta tässä jotenkuten kömpelösti harjoittanut. Tätä ennen menin kaikessa (tajuamattani kylläkin) aina varman päälle: valitsin opinnot niin, että varmasti ne läpäisisin, hain sellaisia töitä, joihin aika varmasti pääsisin ja pysyin sellaisessa kohtuullisen tiukassa, pettymyksiä etukäteen poissulkevassa turvaympyrässä. En sitä toki silloin ihan näin nähnyt, harvapa varmaan tietoisesti tällaisia valintoja elämällään tekee. Tai en tiedä, voihan olla että tekeekin, mutta mulla se oli kyllä enemmänkin sellaista itseltäni salaa touhuamista. Sitten olikin jossain vaiheessa pakko, kuten täälläkin melkein pari vuotta sitten kerroin, lopettaa jahkaaminen ja vihdoin tehdä niille omille toiveilleen jotain. Ainahan sen jälkeenkin on löytynyt niitä muttia ja hyviä perusteluja jättää tekemättä, mutta niitä nyt löytää aina ihan etsimättäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä toivon, että lapsetkin oppivat tästä elämänsä jaksosta taitoa uskaltaa enemmän. He ovat nähneet sen, miten sitä ensimmäistä askelta otettaessa ei vielä välttämättä tarvitsekaan tietää seuraavaa. Kyllä se jää kantaa. Kulman taakse ei näe kukaan kuitenkaan, eikä huomista yksikään meistä voi kontrolloida. Ehkä tämä on ollutkin mulle yksi tämän ulkomaanvaiheen isoimmista läksyistä; oppia edes vähän paremmin lepäämään siinä, ettei tiedä mistään mitään.

Nyt me mietitään taas meidän seuraavaa askelta. Kovasti toivon, että saisimme selvyyksiä jo tässä seuraavien viikkojen aikana, mutta en kyllä siitäkään voi taas olla mitenkään varma. Aikataulut kun eivät varsinaisesti ole olleet puolellamme viime aikoina. Nyt kun olen parin vuoden ajan tehnyt asioita myös välittömän mukavuusalueeni ulkopuolella ja tulin sitä myötä kerrankin tekemään myös jotain rohkeaa, oikeasti olen myös melkoisen kärsimätön. Millähän sitä saisi pienemmälle?

4 vastausta artikkeliin “Rohkeudesta

  1. Kivaa pohdintaa taas ja toivottavasti toimii innoituksena jollekulle samaa miettivälle! Totta että järki on usein yliarvostettua! Sitäkin tarvitaan, mutta ei elämäänsä voi pelkästään järjen varassa elää tai suunnitella.

    1. Ei voikaan! Jää liian vähälle jännitykselle, mitä elämässä tarvii myös. Minä ainakin! Kiitos Lotta kivasta kommentista 😊

  2. … ”voisi sitä helpommallakin päästä.” Vitsit että tuota itsekin olen miettinyt, (ja mietin edelleen)! Ja ois varmaan monessakin kohtaa päässyt helpommalla, mutta ei se tarkoita parempaa. 🙂 Todella samaistuttava teksti (vaikka se ei tietty oo uutta, ainahan minä sitä täällä sun kommenttiboksissa loilotan)!

    Levon kautta epävarmuuksissa, sitä teille ja meille! ♥️

    1. Ihana kun loilotat! 😄 Kiitos siitä! Ja myös toivotuksista, todellakin sitä just, teille ja meille ❤️

Vastaa